perjantai, 1. toukokuu 2020

Karanteenia, kurnuja ja kotionnea

20200501_082803.jpg

Aurinko paistaa ihanasti ja kaivan paperikassista Porin Sarpilta tilaamani sammakkoleivoksen eli kurnun. Olen tuon lapsuuden herkkuystäväni esitellytkin jo blogissani elokuussa 2016. Tarkoitukseni oli nauttia noita kavereita Fitness Classic-kisojen jälkeen, mutta nyt ne täyttävät yhden karanteeniarkemme piristyshetkistä. Toki olen kurnurasian desinfioinut kaupan jäljiltä ja omatkin tassuni tietysti ja silti tuntuu uutisoinnista päätellen, että koronamörkö voi kaikesta huolimatta päästä livahtamaan kotikuplaamme. Varotoimenpiteet ovat hiljentäneet maailman ja kaikki arjen toiminta on siirtynyt verkkoon. Yhtäkkiä kotimme on linnamme ja päähäni ja käteeni on kasvaneet ylimääräiset lisäkkeet nimeltä kuulokkeet ja kännykkä. Lisäksi korvissani soivat erilaiset äänimerkit, silmissäni vilisevät Teamchatitkokouskutsuttehtävienpalautuskansiotjavaikkamitä...ja päässäni olevat ihmiset erilaisten livekokousten kautta saavat aivoni huutamaan hiljaisuutta. Ai niin ja pakarani ovat kasvaneet työtuoliini ehkä jo pysyvästi kiinni.

Silmissäni vilistävät myös toisenlaiset asiat, nimittäin kilometrit ja myönnettäköön, että ihan vähän kaloritkin. Siis että niitä tulee riittävästi! Olen nimittäin ihan hurahtanut aamukävelyihini. Olenhan aina rakastanut aamutreenejä ja nyt kun en pääse nautiskelemaan Fressi Sykkeelle (kyllä, on KOVA ikävä!), täytyy energialataus päivään tehdä toisella tavalla. Tämä addiktio alkoi ihan viattomasti normi aamuaerobisella 3,5 km. Sitten päätin hieman pidentää matkaa kuuteen kilometriin ja pian jo ihan vahingossa kävelin vähän pidemmän reitin 8,5 km ja sitten ihan huomaamatta (😎😹) kävelenkin jo joka aamu 10km...Okei, vain viitenä päivänä viikossa! Tästä saan lukiolaismurultani noottia tavan takaa; offkaudella oleva Aurora-äiti on pehmoisuuden sijaan kuulemma liian luiseva. Mutta minun aivoni alkavat raksuttaa kävelyllä ja kevätaamut ovat niin ihania ja on mahtavaa taittaa taivalta vähän pidempään. Aikanaan oli upeaa juostakin pidempiä matkoja. Pieni ihmiskoehan tässä taas on menossa, sillä aiemmin en ole koskaan tällaista määrää viikossa kävellyt. Sen vaikutukset rasva-aineenvaihduntaan ovat kiistattomat ja vaikka se kuluttaa lihasmassaa, saan kenties jalkani pysymään rapsakampana näin offilla. Kolikolla on toki myös kääntöpuoli, sillä tiedän tämän helposti johtavan myös ylikuntoon. Ja jotain lisähaastetta pitää toki jättää dieetillekin. Toisaalta päivittäinen liikunta on etätyön myötä vähentynyt olennaisesti, joten kävelylenkit ovat kyllä tarpeen. Mutta myönnän; olen ihanasti addiktoitunut Aurora.

Kun vanhana harmaahapsena muistelen koronakevättä 2020, mieleeni nousevat moninaiset tunnelmat noista aamuhetkistä. Luonto, joka elää kuten ennenkin ja sen vastakohtana kaikki karanteeniaiheiset katukyltit ja ihmisten epäluuloiset katseet, aivan kuin korona voisi tarttua hymyilystäkin. Mökkiytyminen tuntuu suloisen turvalliselta, mutta on toisaalta niin surullisen outoa olla halaamatta rakkaitaan ja suhtautua heihinkin, kuin potentiaaliseen koronapommiin. Se tuntuu pahalta, mutta kaikki me olemme samassa tilanteessa. Jonain päivänä tämä kaikki tuntuu epätodelliselta unelta - ajanjaksolta, jossa on ollut myös runsaasti ilonhetkiä💖. Olen saanut lukiolaismuruni kanssa nauttia yhteisistä ateriahetkistä lempparisarjojemme viihdyttämänä (Koko Britannia leipoo, Burgerimies, Kaappaus keittiössä, Neljän tähden illallinen...) ja mistäänhän ei huomaa, että ruoka on jotenkin keskeinen asia elämässämme. Oi sitä leivonnan ja kokkauksen iloa! Tiedostan toki myös sen, että monen vanhemman toive tämän etäjakson aikana olisi nimenomaan päästä irti ainaisesta ruuanlaitosta. Lähetän teille monet tsemppihalit, sitä tarvitsette! Ja ylipäänsä perhearjen pyörittäminen tämän poikkeustilan keskellä on haastavaa, te olette sankareita🌹! Rakas äitini teki aikanaan vuorotyötä, hoiti vanhempansa (ja muitakin läheisiä sukulaisia) ja piti meistä perheestään enemmän kuin hyvää huolta. Aina oli runsaasti terveellistä ruokaa tarjolla, pyykit pestynä ja rakkautta runsain mitoin. Näin äitienpäivän alla lähetän tuhannet kiitolliset halaukset hänelle ja näköjään nousevat nyt Auroralle ihan liikutuksen kyyneleet silmänurkkaan! Kiitollinen olen myös isälleni, joka teki raskasta reissutyötä ja toi äidin ohella leivän pöytään. Olen monella tavoin isäni kaltainen uusia haasteita rakastava seikkailija. Ja onpa sieltä tainnut periytyä näitä urheilijageenejäkin; isäni on nimittäin ollut nuoruudessaan kilpajuoksuvalmennuksessakin jonkin aikaa! Äidiltäni olen perinyt emoluonteeni ja suuren, hellän sydämen. Vanhemmat💜💜.

Tämän tunneryöpsähdyksen jälkeen siirrän Lady-kissan karvaisen tassun pois näytöltäni ja palataan tähän hetkeen. Koulutyö käynnistyy tänä keväänä vielä kahdeksi viikoksi ja tuota päätöstä kuvaamaan ei löydy sopivan karskeja adjektiiveja tästä maailmasta. Vähän pelottaa, kuinka turvallista on oikeasti olla tuon ihmismassan keskellä tämän eristyksen jälkeen. Meidän koulussa kun ei vaan ole mahdollista pitää kiinni turvaväleistä ja tehdä muita hallituksen ehdottamia toimia. Meillä ei ole riittävästi tilaa, ei ole ollut tähänkään asti ja nyt vielä puolet koulusta on remontissa. Olisin niin toivonut, että olisimme saaneet jatkaa hyvin alkanutta opetusjaksoa kevään loppuun asti. Olen etäopetuksen kautta voinut tehdä monia uusia juttuja oppitunneillani, vaikka työtäkin on ollut hurjasti. Toki oppilaita ja kollegoja on ikävä, mutta mieluummin terveenä kesälomalle, kuin sairaana ja ylistressaantuneena kaikista uusista poikkeusjärjestelyistä. Mutta mitäs näitä murehtimaan, elämä on nyt ja tänään on ohjelmassa kotitreenit lukiolaismurun kanssa. Sekin on meidän yhteinen ilomme nykyään💪💪. Olen saanut treenattua yllättävän tehokkaasti ja fantastisen valmentajani Riitta Koukkarin kanssa on fitness-suunnitelmat hiottuna syksyn kisojen varalta. Riitan kanssa olen kulkenut kisamatkaani jo ihan ensimmäisistä kisoista lähtien. Tiimini on syksyn kisoissa edelleen Team Power Gym. Jos siis maailma suo, aloittelen kesäkuussa (jälleen😂) kisadieettiä ja ensimmäinen etappini olisi 19.9.2020 Body Fitness Masters SM 45-kisat Kotkassa ja siitä jatkuu kisasyksy Turun Fitness Expoon. Nyt täytyy siis antaa rakkaan kroppani nauttia runsaista pöydän antimista ja pitää silti vaakalukemat kohdillaan. Viimeistään kesäkuussa toivon pääseväni palaamaan isojen rautojen ääreen ja sittenpä onkin jännittävää nähdä, mitä karanteenitreeni on saanut aikaiseksi. Terveys edellä kuitenkin mennään ja siksi on todella tärkeää osata nyt myös levätä ja nauttia. Suuntaanpa siis kulkuni itse leivotun juurileivän kimppuun. Siitä "ruista ranteeseen", niin jaksaa taas - no tuota kävellä... oisko 13km liikaa, jos ihan vahingossa lipsahtaa😉? 

Terveyttä ja iloa kevääseen toivottelee Aurora

sunnuntai, 15. maaliskuu 2020

Mielenrauhaa muutosten pyörteissä

20200315_193325.jpg

              Kuva: Riitta Koukkari 

Edellisen blogini otsikossa pyytelin Herra Ajalta pikavippejä ja kirjoittelin kiireisestä elämästäni. Siitä hetkestä on kaksi kuukautta ja tällä välillä maailma ympärilläni on muuttunut pysyvästi. Toki edelleen istun keittiönpöytäni ääressä kynttilänvalossa ja mielikin on ihmeen rauhallinen. Dieettikin on edennyt oikein mallikkaasti ja ihan oltaisiin aikataulussa. Olen myös saanut vihdoin levättyä ja nukkunut yöni kuin pikkumurmeli. Treenit ovat kulkeneet hienosti ja kroppa on kivasti kuosissa. Poseerauksetkin ovat aika kivassa kondiksessa ja vielä riittää energiaa, vaikka kalorit ovat alhaalla. Tai olivat - kunnes kaikki muuttui. Toki tästä kaikesta pitää iloita ja tällä hetkellä on hyvä, että olo ei olekaan ihan nääntynyt ja tehot minimissä. Tuolla oveni ulkopuolella on suuri tuntematon ja jos Luoja suo, se ei meille visiitille tulekaan. Viikko sitten suljettiin kotikaupunkini naapurikunnassa ensimmäinen koulu Koronaviruksen vuoksi. Se herätti levottoman olon, mutta jatkoimme vielä hetken Ruususen unta. Minä tosin noudatin vaistojani ja tein jo hieman ruokahankintoja - ihan varmuuden vuoksi. Ja niinhän siinä kävi, että muutamaa päivää myöhemmin koko Suomi oli sekaisin ja isojen ruokakauppojen hyllyt ammottivat hetkellisesti tyhjyyttään. Ihmiset kulkevat käsineet kädessä ja desinfiointiaineen tuoksu täyttää maailman. Katsomme toisiamme epäilevästi, otamme etäisyyttä ja olemme karsineet - pakostakin - menomme vain pakollisiin. Tuijotamme uutistulvaa, somea, työsähköpostia, puhelinta, lehtiotsikoita...ja olemme yhtäkkiä oppineet elämään hetkessä. Niiskuttavaa ja yskivää kanssakulkijaa kartetaan kuin spitaalista ja ennen niin avoin maailma on hetkessä sulkeutunut kuin ruusunnuppu. Silti yritämme välttää paniikin ja löytää tämän fyysisestä etäisyydestä huolimatta keinoja auttaa toisiamme ja luoda rauhaa keskellemme. Yksi pahimpia voimavaroja kuluttavista asioista on epätietoisuus. Siksi pitäisi yrittää tehdä selkeitä päätöksiä, vaikka ne kirpaisisivatkin aluksi. Hetki vedetään henkeä ja sitten tehdään suunnitelma uuden päämäärän saavuttamiseksi. Näin toivon tehtävän tämänkin kriisin keskellä ja monien asioiden kohdalla onkin jo tehty kiitettävän napakoita päätöksiä. Yksi näistä päätöksistä oli Fitness Classic 2020-kisojen siirtäminen ajankohtaan 6.6. Olin juuri tulossa kaupan kassalle, kun kuulin tuon päätöksen ja mitä tekikään herkkupossu Aurora? No kirmasi tietysti jätskikaapille ja ilmoitin lukiolaismurulleni, että tänään onkin herkkupäivä! Ja oi niin olikin; leipää ja brietä, jäätelöä ja hieman suklaatakin. Perjantaina herkuttelu jatkui maltillisempana, mutta kylläpä teki hyvää kropalle ja pääkopalle tämän myllerryksen keskellä. Dieetin pidentyessä entisestään on ihan järkevää tässä kohtaa hieman antaa elimistölle armoa suuremman ruokamäärän muodossa. Jospa tuo vastustuskykykin pysyisi paremmin. Minulle tämä kisaprojekti tuo punaisen langan tämän epämääräisen maailmantilanteen keskelle, sillä rutiinit auttavat jaksamaan. Kun menen salille aamun hiljaisuudessa, tuntuu kuin kaikki olisi ennallaan. Se tuntuu turvalliselta, vaikka vaatiikin hygenian kannalta hieman enemmän huolellisuutta. 

Olen blogeissani käsitellyt myös elämäni tärkeintä asiaa eli uskoani Jeesukseen. Jotkut sitä saattavat vähän vierastaa ja ymmärrän sen hyvin, koska olen itsekin aikanaan ajatellut samoin. En tuntisi oloani kotoisaksi katuevankelioinnissa ja olen ujo kertomaan ihmisille Evankeliumia. Mietin tässä taannoin, miten sen tekisin minulle ominaiseen tapaan, niin etten ahdistaisi ketään? Sanoisin, että uskalla avata sydämesi ja anna Jeesuksen kannettavaksi kaikki asiat, jotka painavat mieltä tai olisi pitänyt jättää tekemättä. Sano Hänelle, että tässä olen - tule elämääni ja anna minun aloittaa puhtaalta pöydältä. Jotenkin niin, ei siinä tarvita suuria korusanoja - mutta seuraukset ovat mahtavat, sen takaan😁. No hups, tuohan taisi olla evankeliointia...No tosiasia on se, että tällä hetkellä ihmiset tarvitsevat turvaa elämäänsä ja rukoukset eivät ole nekään pahitteeksi. Esirukouksissa piilee nimittäin ihan valtava voima! 

 

Nyt lienee aika tehdä pienet poseeraustreenit ja suunnitella ensi viikon oppitunteja, olivat ne sitten kotoa tai koulusta käsin. Tuntuu hyvältä, että tulevien viikkojen kalenteri onkin ihan tyhjä iltamenoista. Tässä kohtaa voikin kysyä, että onko se kaikki ohjelma ihan oikesti ollut tarpeen? Tästä kriisistä nousee vielä paljon hyvääkin, paluuta yksinkertaisempaan elämään ja keskittymistä siihen, mitä tarjottavaa on ihan meidän lähellämme. Oli sitten kyse ihmisistä, harrastusmahdollisuuksista, ruuasta tai palveluista. Kannan meitä kaikkia rukouksissani💖. Kunpa seuraavan blogin otsikkorivistä loistaisi ilo siitä, että me selvisimme ja pilven takaa kurkistaisi jälleen aurinko. Siihen asti pidetään mieli valoisana ja kerätään voimaa arjen onnenhippusista. Minun onneni oli juuri nyt saada kirjoittaa teille💕.

Terkuin, Aurora

sunnuntai, 19. tammikuu 2020

Herra Aika - saisinko pari pikavippiä?

20200116_085835.jpg

"Tänään on ollut pitkästä aikaa rauhallinen sunnuntai ilman suuria velvoitteita ja olen saanut kaikessa rauhassa latailla akkujani. Kylläpä ne akut harvinaisen tyhjät olivatkin!" Näin aloitin viikko sitten blogini kirjoittamisen, mutta kiireisen viikon aikana en sitä ehtinyt kuitenkaan kirjoittaa loppuun asti. Mitähän se kertoo Auroran elämästä tällä hetkellä? Edes joululoma ei täysin palauttanut voimavaroja, vaan täyttyi monista käytännön asioiden hoitamisesta, jotka veivät paljon aikaa ja vaativat ajatustyötä. Kun joululomalla vihdoin jossain kohtaa olin hetken ihan itsekseni ilman mitään reagointipakkoa, muistin hiljaisuuden merkityksen minulle. Ja sen, kuinka tärkeää on välillä olla täysin irti mistään ärsykkeistä, puheensorinasta, ihmisjoukoista ympärillä ja myös kommunikoimisesta kenenkään kanssa. Olen suuren osan ajasta muiden ihmisten käytettävissä, hoidan monia asioita arjessa, haluan säilyttää rauhan ja hyvän mielen ja usein teen asiat itse, vaikka voisin delegoida ne jollekin toisellekin. Olen harvoin ihan vaan tekemättä mitään, koska se ei tunnu rentoutumiselta. Silti minun pitäisi, sillä aktiivinen lepohetki ei palauta elimistöä. Näitä pieniä lepohetkiä arjessa on nyt viisas valmentajani Riitta Koukkari minulle määrännyt. Ei riitä, että "lepään" tekemällä, vaan suunta sohvalle ja jalat ylös. Lähetän Riitalle viikottain kuvia ja hän sanoi, että niistä näkee aivan selvästi, milloin Aurora on levännyt ja milloin ei. Hmm, en siis pysty huijaamaan tuota fitnesskonkaria millään. No iloisen 20-luvun myötä päätin, että kyllä se fitnessauroran kroppa saa ansaitsemansa levon ja kuvittelin tehneeni herra Ajan kanssa sopparin muutamasta lisätunnista. Ekojen työviikkojen ja tsiljoonan muun jutun myötä olen ollut niin väsynyt, että olen joutunut jättämään rakastamiani aamuaerobisia tekemättä. Valitettavasti väsymys ja dieetti ovat huono yhdistelmä ja kärsivällisyyteni on pienehkö. Yritän peittää sen, koska dieetti ei ole pätevä syy äristellä, mutta kyllä se ympäröivä maailma on tosi ärsyttävä - vai onko? Ai pitäisikö katsoa peiliin muutenkin kuin posetellessa? Kyllä pitäisi. Ja levätä! Onneksi nämä ärsytysfiilikset ovat vain hetkittäisiä ja hetken päästä aurinko taas paistaa Auroran mieleen. Tällä kirjoitushetkellä olen ihan superonnellinen, sillä sain juuri viettää rakkaitteni kanssa mitä upeinta aikaa lukiolaismurun 18v-risteilyn merkeissä. 

Millaista sitten on tällaisen fitnessäidin arki? Miten niin ei aika riitä? Perusarkiaamuni alkaa klo 4.40 tai 5.20 heräämisellä salille tai aamulenkille (45min). Viikonloppuisin on ainakin toisena aamuna lenkki ennen aamiaista. Kotiin tultuani rauhallinen aamiainen, kissakatraan ja lukiolaismurun tarpeista huolehtiminen sekä ennen kasia lähtö töihin. Jos työpäivän aikana minulle osuu pitkä hyppytunti, pyrin lähtemään metelin ja kiireen keskeltä hetkeksi pois, yleensä kotiin lounaalle. Sillä on valtava merkitys jaksamiseeni! Ja ei tarvitse väkertää eväitä mukaan, jee! Työpäivät ovat hyvin vaihtelevan pituisia, mutta neljän jälkeen on aika vakioaika tulla kotiin. Siinä kohtaa en jaksa enää edes kissaa sanoa, vaan ohjelmassa on ruokaa ja päiväunet (vrt.herätys klo 4.40). Näin siis, mikäli ilta sattuu olemaan vapaana. Ilta-aikaan sijoittuvat usein erilaiset kokoukset, työmenojakin, hieronta, posetunti ja joskus myös laulutunti : ). Jos viikko on harvinaisen tiukka, samalle päivälle osuu sekä sali että lenkki. Silloin jäljelle jäävä ilta-aika on todella pieni. Lisäksi tulee tietysti kodinhoito moninaisine juttuineen, ruuanlaittoa ja eväiden pakkausta, kaupassa käyntiä ja maailman tärkeimpiä hetkiä lukiolaismurun kanssa. Niin ja työmörkökin joskus - useinkin- muistuttaa olemassolostaan. Klo 22.00 pitää viimeistään olla unten mailla, että edes muutama tunti tulee unta. Hieman liian lyhyen yöunen vuoksi on elintärkeää ottaa ne päiväunet! Viikonloppuna yrittää sitten viikolta rästiin jääneiden juttujen lisäksi antaa perheelle ja ystävillekin vähän aikaa. Tämä rumba kuulostanee monesta hyvin tutulta; ne ruuhkavuodethan ne. Nyt on vaan niin, että en voi saada kaikkea, vaikka niin kuvittelenkin. Tänä vuonna asetan rakkaan harrastukseni, body fitneksen, kärkipäähän elämässäni. Tiukka dieetti ja suuri treenimäärä yhdistettynä liian kuormittavaan arkeen on vaarallinen yhdistelmä. Miten osaan jättää asioita pois, sitä en ihan vielä hahmota. Mutta minulle saa lähipiiri kernaasti vinkata, kun Auroran vauhti yltyy liian kovaksi. Hieman kyllä ärsyttää itseäni, että en edelleenkään osaa hallita ajankäyttöäni. Siitä kertoo tuo blogin kuvakin: joskus kannattaa katsoa taaksepäinkin ja kysyä itseltään, oppiko mitään? Usein tulee mieleen tämän päivän maailmassamme, että elämme kaikissa asioissa velaksi. Pikavippejä, isoja lainoja, univelkaa, jokaisen sekunnin elämästään aktiivisesti ja tehokkaasti toimien, suorittaen, kaikkialle itsestään palasen antaen...ja silti tai ehkä juuri siitä syystä emme tee mukamas riittävästi. Aika pelottavaa minusta. Ja nyt en puhu pelkästään aikuisista, vaan myös nuoristamme! 

Tämän kevään kisoihin on nyt 3 kuukautta ja 18.4. kivutaankin lavalle Jyväskylän Paviljongissa Helsingin sijaan. Kisaan tuolloin Body Fitness Masters 45- ja yleisessä sarjassa. Kilpailen edelleen samassa hienossa tiimissä; Team Power Gym. Treeniohjelmani teen edelleen itse ja ravintovalmennuksestani vastaa Riitta Koukkari. Kisavärini otan perinteisesti Nina Tannerilta, koska hänen työnsä laatuun voin luottaa täysillä. Tänä vuonna laitamme väriksi Pro Tanin, koska minun iholleni ei näytä Jan Tana sopivan. On helpottavaa, kun tietää menevänsä ammattilaisen käsiin! Kisahiukset teen tänä vuonna itse ja meikin ottaisin kernaasti vakkaripaikastani, mutta siellä olikin jo varauslista täynnä. Voi hyvinkin olla, että myös kisameikkini on tänä vuonna Auroran käsialaa. Siinäpä minulle hieman uutta haastetta. Biksutkin olisi kiva uusia, mutta siihen tarvittaisiin Roope Ankan rahasäiliötä, joten vanhoilla mennään. Kisoihin saa tosiaan uppoamaan reilusti rahaa, siksi on hyvä ennakoida tilanne säästöpossussa jo etukäteen. Onneksi monta juttua voi tehdä itsekin, jos taitoa riittää ja on sopivat välineet. Meikkitaiteilija Auroran meikkisalkku ei tällä hetkellä ihan ole riittävä (eikä ehkä taidotkaan)...täytynee tehdä siis ajoissa hankinnat ja aloittaa treenit silläkin saralla.

Nyt laivan buffetin taivaallisten ruokien jälkeen palaan iloisesti ruotuun muutamaksi kuukaudeksi ja pidän tiukkaa max. 1500 kalorin linjaa huhtikuuhun asti. Asetan pääni dieettimoodiin ja toivon, että tämäkin dieetti pitää minut hyväntuulisena ja energisenä. Joku kyseli minulta, mistä ruokavalioni koostuu tuolla kalorimäärällä. Kaurapuuroa valkuaisella, vaahdotettuja valkuaisia (outo herkkuni), kasviksia, salaattia, kanaa, soijarouhettakin joskus, kalkkunaleikettä ja joskus jopa kevytjuustoa vaihteen vuoksi, riisikakkuja (luomu & suolaton!), banaania hiukan, maapähkinävoita (luomu, suolaton, palmuöljytön), hieman rahkaa ja mangopilttiä, fetajuustoa (maltillisesti), Alavuden chilirypsiöljyä, hieman wasabitahnaa(nam!), mantelimaitoa (Rainbow; vähiten lisäaineita), soijajogurttia (Rainbow; vähiten lisäaineita), joskus raejuustoa, omenaa, kaurasämpylöitäni, riisiä tai bataattia (riippuen päivän hiilarimäärästä), pähkinöitäkin ajoittain. Onhan sitä siinä valinnanvaraa. Yritän edelleen syödä mahdollisimman paljon prosessoimatonta ruokaa ja toisaalta vaihdella ruokalajeja, niin ettei keho pääse tottumaan liiaksi. Tärkeintä on tasainen ateriarytmi, että pysyy moottori käynnissä. Näillä eväillä jatkaa Aurora kisakautta 2020. Taidanpa laitanpa itselleni tässä haasteen; seuraavassa blogissani haluaisin hehkuttaa, kuinka olen saanut nukuttua ja oikeasti levättyä riittävästi. Mitä luulette, onnistuuko?

Tehokasta - ei kun siis levollista tammikuuta 2020

toivottelee Aurora

(ja menee NYT päiväunille)


maanantai, 11. marraskuu 2019

Kiristelyä kiireen keskellä

20191111_174015.jpg

Tiedättekö sen tunteen, kun perjantain koittaessa ei enää muista mitä maanantaina teki? Pitää ihan tosissaan pinnistellä, että mieleen palautuu yksityiskohtia menneiltä päiviltä. Se on aika karu tunne ja kertoo aivan liian hektisestä elämästä. Onneksi kirjoitan päiväkirjaa, niin sieltä voi hataramieli Aurora tsekata viikon puuhastelut. Kuvaavaa on, että aloitin tämän blogitekstin naputtelun yli viikko sitten ja nyt vasta ehdin uudestaan tämän lempipuuhani ääreen. Toisaalta jos olisin julkaissut Auroran aatoksia viikko sitten, olisi jäänyt kirjoittamatta viime maanantaista. Oli nimittäin minulle terveellinen muistutus siitä, kuinka suuri lahja ilo on.

Tämä syksy on pitänyt mukanaan niin monta päällekkäistä projektia, että hädin tuskin pysyivät langat Auroran kätösissä. Aivokapasiteetti teki ylitöitä ja yritti pitää mielessään kaikki isot ja pienet viilaukset, siinä ihme kyllä jotenkin onnistuen. Sain pari isoa projektia taannoin päätökseen ja sain palata tavallisempaan arkeen, joka sekin on hyvin puuhakasta. Myös viikonloput ovat jotenkin täyttyneet ja aikaa olla paikallaan on ollut liian vähän. Viikko sitten pakkasin sunnuntai-iltana tutusti salikassini aamuviiden treenejä varten, mittasin protskut ja tein eväät valmiiksi. Normaalisti odottelen suht innokkaasti uuden viikon salisettiä, mutta nyt ajatus salista tuntui jopa vastenmieliseltä. Päätin, että siirrän aamutreenit iltapäivään, silloin olisi myös aikaa. Vaan eipä ne energiat päivän mittaan kohonneet, vaan aivan kaikki tuntui vastenmieliseltä. Olisin mieluiten vetänyt peiton korviin ja sulkeutunut ulkomaailmasta. Tuntui kuin kaikki muut maailmassa olisivat olleet iloisia ja hyväntuulisia ja nauttivan elämästään. Rakas treenikassini katsoi minua surullisena auton takapenkiltä, kuin olisin pettänyt sen. Iltapäivään tuli vielä lisäksi aikataulullisia säätöjä ja paljon odottamani iltapäivän kahvihetkikin venähti luvattomaan pitkään. Kun vihdoin sain olla hämärtyvässä marraskuun iltapäivässä kynttilän valossa ja hiljaisuudessa, tunsin voimieni hiljakseen palaavan - ja ilon ja rauhan. Sain myös viettää hyvän keskusteluhetken Taivaan Iskän kanssa. Seuraavana aamuna suorastaan kirmasin salille ja sydän onnesta pamppaillen kuritin rautaa entiseen malliin. Olin niin onnellinen, että sain olla taas oma itseni ja ilo oli palannut elämääni. Jotain kuitenkin jäi itämään mieleeni maanantain masisfiiliksistä. Ensinnäkin se kertoi ylikuormituksesta, johon minun olisi pitänyt ja pitää reagoida. Se kertoo siitä, että minulle ominainen positiivisuus ja energisyys ei ole itsestäänselvyys, se on lahja. Sitä pitää arvostaa ja sitä pitää huoltaa ja hoivata. Toisaalta pitää uskaltaa olla väsynyt ja alakuloinen, mutta ei antaa sille valtaa. On myös hyvä muistaa, että pidempiä aikoja mielen mustassa viettävät eivät todellakaan ole sitä valinneet ja se ei ole ihan helppoa vaan "ottaa itseään niskasta kiinni". Onneksi Aurora sai onnensa takaisin, mutta valitettavasti tiukka työtahti on vaikuttanut myös treeneihin. Kaiholla muistelen kesän leppoista aikataulua ja kiireettömiä salihetkiä. Hiljaisuus ja irtiotto ihmismassoista on minulle elintärkeää, kuten olen monesti todennut. Siksi aamuviiden treenitkin toimivat niin hyvin💪

20191111_174314.jpg

Tämän hulinan keskellä aloitin valmistautumisen kevään kisoihinkin. Sain viettää inspiroivan fitness-viikonlopun ystäväni Minnan luona; kävimme Fitness Expossa ja treenasimme ja posetimme yhdessä - ja nautimme viimeisistä offkauden herkuista. On mahtavaa kulkea jälleen yhtä matkaa, Minnan kanssa kuljimme aikanaan yhdessä ensimmäisen kisamatkamme vuonna 2017. Nyt Auroran tie kulkee jo neljänsiä kisoja kohti. Aika uskomatonta ja hienoa, että tämä fitnessliekki saa edelleen palaa voimakkaasti. Tällä kertaa minulla on hyvin seesteinen olo kevään suhteen. Lihasta on tullut lisää ja se onkin hieno juttu, kun tässä itsekseen on kisojen jälkeen treeninsä suunnitellut. Ensimmäisen dieettiviikon myötä painoa tippui 3,2kg...vaan siihen se sitten jumittuikin. Painovaihtelu viikossa voi hyvinkin olla kilon verran ja se on erilaista kuin ennen, siis isot painovaihtelut. Painoa on tällä hetkellä pari kiloa enemmän kuin vuosi sitten ja painotavoite on alhaisempi kuin viime keväänä. Pieni laskutoimitus kertoo, että Aurora saa tuijotella kuluvan talven mittaan vain pikkuruisia puuroannoksia ja aamut alkavat aerobisilla tassutteluilla jo varhaisessa vaiheessa. Tämän lisäksi jalkoja hapottavat hiitit antavat kyytiä aineenvaihduntaan ja tuloksena on toivottavasti rapsakampi Aurora. Epäilen, että ihan helposti ei nämä hötöt tällä kertaa lähde, mutta sehän nähdään. Nyt on vähän eri keinot käytössä ja tehoiskuja teen jo varhain. Poseeraus tulee myös olemaan paremmalla tasolla, koska olen nyt panostanut sillä saralla yksityistunteihin. Se tuo itsevarmuutta ja tekee poseerauksesta paljon hauskempaa. Monta rautaa on tulessa Auroralla. Kaikkia kun tekee vähän kerrallaan määrätietoisesti eteenpäin, niin jossain kohtaa on tuloksiakin nähtävissä. Huomenna kutsuu taas salimaailma ja siihen päälle puuhakas päivä. Täytynee siis mennä tankkaamaan ja tehdä vielä jotakin mieltä rentouttavaa rakkaan lukiolaismurun kanssa. Jospa huomennakin maailmalle saisi hymyillä onnellinen Aurora💜.

Marraskuisin terkuin, Aurora

sunnuntai, 22. syyskuu 2019

Arjen palapeliä ja open arkea

20190922_000004.jpg

Missä välissä tuli syksy? Ihan juurihan istuin loppukesän auringossa viimeisiä lomapäiviä viettäen. Silloin tuntui olevan ikuisuus lokakuun alkuun ja syyslomaan  - puhumattakaan kulman takana häämöttävästä uudesta kiristelykaudesta. Mitäpä kuuluu Auroralle? Ihan hyvää, paitsi että tänä syksynä on hyvinkin usein tullut aivojen muistikapasiteetti täyteen. Siis ei vaan ole joka hetki pystynyt prosessoimaan alati muuttuvia aikatauluja, kokouksia joka puolella, yli sataa uutta oppilasta, tuntien tuhansia eri alkamisaikoja, sähköpostitulvaa, palautettavia lomakkeita, työryhmiä...jossain välissä suunnittelee oppitunnit ja koittaa pitää mielessä opetussuunnitelman vaatimukset ja oppilaiden erilaiset tarpeet ja yrittää vielä pysyä kärryillä eri opetusryhmien mahdollisissa poikkeusaikatauluissa. Juu, aika moneen saa venyä opettaja nykypäivänä. Olen saksan ja ruotsin opettajana yhtenäiskoulussa ja opetan tällä hetkellä oppilaita esikoulusta ysiluokkaan. Kuljen kolmen eri koulutalon välillä, joissa kaikissa on eri aikataulut. Oman haasteensa tuo myös hyvinkin eritasoinen tekninen varustus eri luokissa. Aina ei suinkaan ole takeita toimivasta videotykistä, jos sellainen ylipäänsä on ja tämä tarkoittaa, että kaikki materiaali pitää olla myös paperiversiona näytettäväksi. Toki jos taululle ei saa mitään heijastettua, pitää kuvat laittaa kiertämään ja omin pikku kätösin kirjoitella taululle tekstit. Digiloikka ei ihan tainnut mennä putkeen...Onneksi Aurora on luovuudella varustettu ja työni hauskimpia hetkiä onkin tällä hetkellä kielikasvatustunnit pikkuisten kanssa. Tältä syksyltä on jäänyt mieleen yksikin kerta, kun istahdin eskariluokassa liikennematolle, nappasin pikkuautoja käteeni ja treenasimme numeroita saksaksi. Kohta jo pyyhälsin eteenpäin opettamaan ysiluokkalaisille ruotsia; siinä onkin ihan erilaiset panokset, kun pitäisi yhden viikkotunnin aikana varustaa murut lukiota ja muita jatko-opintoja varten. Kaikkien järkihän sen sanoo, että ei kielitaito kehity opiskelemalla 45 minuuttia viikossa. Siis edellyttäen, että tunti pidetään. Sen paikalla saattaa olla monialaisia opintokokonaisuuksia, vierailuja, pakollisia kyselyitä, erilaisia asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta minkäs teet, ei voi kuin yrittää parhaansa ja tsempata oppilaitakin tekemään niin.

Tänä syksynä on tullut aika usein sellainen olo, että opettajan työ on yhtä sirkusta. Meidän arkemme täyttyy erinäisistä työryhmistä ja täytettäviä lomakkeita pukkaa joka suunnalta. Vanhemmatkin haluaisivat ajantasaista tietoa lapsensa edistymisestä ja olisi ensiarvoisen tärkeää, että ehtisi kohtaamaan jokaisen oppilaan yksilönä ja syntyisi opetussuhde, jossa oppilaan toiveet ja tarpeet tulisivat esiin ja ne ehtisi huomioimaan. Aineenopettaja näkee opetusryhmäänsä 1-4 kertaa viikossa, useimmiten 2 kertaa ja ryhmäkoon ollessa 25 ei kovin paljon aikaa jää kohtaamiselle, kun opettaakin pitäisi. Jos luokassa vielä sattuu olemaan hieman vilkkaampia tapauksia, niin opella pitää olla silmät selässäkin ja keskustelut on käytävä luokassa, koska porukkaa ei voi jättää vartioimatta. Monesti kuulee ihmeteltävän viikottaisten opetustuntiemme määrää ja arvellaan, että open palkkapussiin napsahtavat eurot liian helpolla. Ihanko tosi? Kumpi on kuluttavampaa; keskittyä yhteen asiaan kerrallaan vai joutua hajoittamaan huomiokykynsä useaan suuntaan? No nyt joku miettii, että saattehan te välkät viettää kaffeekupposen ääressä. Saadaan, jos ei ole yhtä lukuisista välituntivalvonnoista tai helmi-reissuvihkoon merkintöjen tekemistä, poissaolojen selvittämistä, sähköpostien lukemista tai muita juoksevia asioita. Ai niin se meidän varsinainen työ - se opetus - mihin se jäi? Kylläpäs Aurora nyt innostuikin tilittämään! Tuntuu vaan niin älyttömältä, että meidän työmme on ängetty täyteen kaikkea ylimääräistä ja ei ihan oikeasti jää enää entisellä tavalla voimia opetuksen kehittämiseen ja aikaa oppilaiden kohtaamiseen. Se harmittaa minua. Huomion keskipisteessä pitäisi olla oppilaiden! Ei ole ihme, että opettajia uupuu. Veikkaisin, että aika monen muun alan edustajalla on nykypäivänä ihan samanlaiset mietteet. 

Mistä sitten moinen tilitys, Aurora? No tosiasia on se, että olemme kokonaisuus ja kuormittava työtilanne vaikuttaa olennaisesti myös treeneihin. Ja sehän kiukuttaa, kun kesken lihasten kasvatusten ponnahtaa työasiat mieleen. Ei kiva. Ja olipa tässä taannoin sellainenkin harvinainen tilanne, että ei huvittanut treeni. Ei yhtään - ei tänään eikä huomenna. Se oli ihan karmea tunne, koska rakastan treenaamista. Toki tein treenit täysillä periksi antamatta, mutta se lempeä Aurora onneksi puhui minulle järkeä. Vaikka rakastan treenaamista, rakastan työtäni kaikkine vivahteineen ja vaatimuksineen, rakastan tehtäviäni Tuomasmessussa ja lauluharrastustani...liika on silti liikaa, kun kaiken tekee kerralla. Kaikkeen tähän tulikin sopivasti tauko työmatkan muodossa ja sen myötä tietyt arjen suoritteet jäivät hetkeksi pois. Annoin itselleni luvan syödä ihan vapaasti, elin ihan antifitnesselämää. Näköjään Aurora tarvitsi sitä. Ei siis mitään puolittaista relaamista, vaan ihan täysin ja oikeasti. Totta on, että fitness on elämäntapa ja offkaudellakin on elettävä siististi ja pidettävä ruokailut hallinnassa. Se kuuluu lajiin ja minulle se on kyllä ihan luonnollistakin, mutta huomaamatta päätyy miettimään välillä liikaakin syömisiään. No nyt tauko siis auttoi ja tällä hetkellä mennään treenikauden huippua, eipä ole ikinä Aurora tällaisia painoja liikutellutkaan. Jee! Tosin painoakin on tullut, lihasta toivon mukaan - se jää nähtäväksi. Ajatukset ovat siis jo ensi keväässä ja tulevassa talvessa. Tavoitteeni on saada jalatkin tänä vuonna rapsakaksi ja se vaatii muutaman lisäkikkailun treeneihin ja ruokavalioon. Katsotaan, mitä saan aikaiseksi valmentajani Auroran kanssa😂. No onneksi en sentään ihan yksin tätä tietä joudu kulkemaan, sillä Riitta Koukkari on lupautunut edelleen luotsaamaan minua valitsemallani fitnesstiellä. 

Kaunis syysaurinko houkuttelee ulkoilemaan ja edessä on ihania sunnuntaihetkiä rakkaitteni kanssa. Olisiko hienompaa? Eilenkin oli superkiva shoppailupäivä lukiolaismuruni kanssa ja hetket kruunasi hänen tarjoamansa Arnolds-munkki. Yhteiset herkutteluhetket on ihan parasta - ja monet muut jaetut arjen hetket💕. Niillä jaksan uuteen viikkoon, oli se kuinka kiireinen tahansa. 

Syyskuun aurinkoterveisin, Aurora