Edellisen blogini tunnelmat olivat seesteisen rauhalliset ja olin vieläpä oikein erikseen todennut olevani nykyään itseäni kohtaan armollisempi. Tämän hetken tunnelmissa ihmettelen, missä zen-tilassa olen mahtanut olla kirjoitushetkellä. Olin nimittäin ajatellut, kuten otsikkokin kertoo, kirjoittaa armollisuudesta tai oikeastaan armottomuudesta itseään kohtaan. Olen tiennyt olevani suorittaja ja koulussakin olin aina - muutamaa kouluainetta lukuunottamatta - aktiivinen ja tunnollinen oppilas. Olen aina halunnut pärjätä ja tottunut tekemään töitä saavuttaakseni tavoitteeni. En kuitenkaan ole koskaan ollut mikään superlahjakkuus, ihan semihyvä monessa jutussa. Nuoruuden mustavalkoisessa maailmassa ymmärrän äärettömän harmituksen, kun ei saa mielestään riittävää tulosta. Mutta kuinkapa on aikuisen mielen laita? Kun teologian opinnoissani olen saanut aika monta kiitettävää arvosanaa, niin en yhtäkkiä olekaan enää arvosanaan "hyvä" tyytyväinen. Siis mitä ihmettä? Täysin älytöntä, koska arvosana 3 eli hyvä tarkoittaa, että osaa asiat juuri niin kuin pitääkin. Se siis todellakin on riittävä! Eihän sillä pitäisi olla merkitystä, mikä arvosana on, vaan tärkeintä on saada kurssit kohtuullisesti läpi ja kehittyä omalla tasollaan. Näin uskottelen siis omille oppilailleni ja itse toimin päinvastoin. Tyytymättömän ylisuorittajan lisäksi olen löytänyt itsestäni jännittäjän. Voitteko kuvitella, että kreikan tunnille mennessä minua oikeasti jännitti, koska tiesin siellä kyseltävän vastauksia jokaiselta järjestyksessä. Miksikö jännitin? No kun haluan niin kovasti pärjätä ja olla hyvä! En siis ilmeisesti sallisi itselleni edes virheiden tekoa? En ole ollenkaan ymmärtänyt, kuinka moni asia oppitunnilla voikaan jännittää ja stressata. Katson todellakin ihan eri näkökulmasta nykyään myös opetustyötäni ja pidän entistä tärkeämpänä sitä, että oppitunnilla ei tarvitsisi stressata. Siinä en kuitenkaan opettajana pysty ihmeitä tekemään, vaikka kuinka ihana olisin. Se prosessi tapahtuu jokaisen omassa mielessä. On myös tärkeää, että on mahdollisuus joskus valita tekeekö yksin vai parin kanssa. Joskus on päiviä, että oppiminen tapahtuu parhaiten itsekseen pohdiskellen. Niin, ihan hurjasti olen oppinut itsestäni ja itse teologisen tiedon määrä kreikan kielellä höystettynä saa aivojen suorituskapasiteetin välillä äärimmilleen. Voi kuinka se tuntuu hyvältä ja välillä aika rankaltakin! Olen muuten huomannut, että aivot todellakin tarvitsevat energiaa. Uusia asioita päntätessä tulee ihan jäätävä nälkä!

Opiskelujen ohella olen päässyt tekemään vähän työharjoitteluakin ja myös siinä olen huomannut itsessäni kiintoisia piirteitä. Kun otan "tulevan papin" roolin teologian opiskelijana, minuun laskeutuu rauha. Pääni tavanomaisen ajatussirkuksen sijaan olen levollinen ja valmis palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiä. Aivan upea tunne. On niin hienoa, kun tuntee kulkevansa täysin oikeaa tietä. Ensi viikolla saan pitää kaksi hartaustilaisuutta ja jospa minua kysyttäisiin jossain kohtaa taas saarnaamaankin, se olisi kivaa. Rippikoulujuttuja olisi myös kiva käydä katsomassa. Opinnoista on perus- ja aineopinnoista suurin osa suoritettu, mutta työsarkaa on vielä reilusti jäljellä. Eipä tässä paniikkia ole, mutta olen armottomuuden lisäksi myös malttamaton luonne.

Eipä tätä työ- ja opiskelurumbaa jaksaisi ilman läheisten tukea - ja hyviä treenejä. Salitreenejä on kolme tällä hetkellä ja tankotanssin osalta onkin tulossa kiintoisa projekti. Sain nimittäin karsintakisoissa MM-edustuspaikan marraskuun lopulle Vantaalla pidettäviin tankotanssikisoihin. Kisat pidetään paikalla, jossa olen voittanut vuonna 2022 fitneksessä MM-karsinnan ja keväällä 2025 SM-pronssia. On siis varsinainen onnen areena minulle! Nyt alkaa siis tankotanssinkin saralla tavoitteellinen treenaaminen. Se on kyllä huikeaa. Nuo Turun karsintakisat tosin olivat varsinainen tuskien taival, koska tankojen pito oli heikko ja minun pitoaineeni tehoton. Tipahdin jo tankotestauksessa ihan perusliikkeestä, joten voitte kuvitella mitä se teki turvallisuuden tunteelleni kisaesityksessä. Tein siitä huolimatta oman piste-ennätykseni, mutta tiedän pystyväni parempaankin. Tampereella on nyt toukokuussa vielä yhdet studiokisat ja tutut tangot, joten haaveilen silloin siistimmästä suorituksesta. Kai sitä voisi urheilla huvin vuoksikin, mutta enpä taida osata...Niin fitneksessä onkin sitten ensi vuosi 10v-juhlavuosi. Se armollisuus olisi aika elintärkeää näiden kaikkien suoritusten ristitulessa. Voisiko joku muistuttaa minua aika ajoin, että riitän ihan tällaisena kuin olen? Juuri epätäydellisyys ja erehtyväisyys tekee meistä kiinnostavia sekä myös helpommin lähestyttäviä. Sellainen haluaisinkin olla ja sitä kautta inspiroida muitakin uskaltamaan - yrittää, erehtyä ja mahdollisesti onnistuakin välillä. 

Edessä on jälleen pitkä ja monivaiheinen viikko. Pian käperryn yöunille kuvassa oleva upeus Lady vieressäni. Miksu ja Fiona ovat toki myös lähellä, mutta eivät aina sänkyä kanssani jaa. Ensi viikossa on paljon suorittamista ja jännittämistä. Pitäisiköhän minun mennä peilin eteen ja kertoa siellä näkyvälle tehotädille, että sinä riität? Katsoisin häntä lempeän armahtavin silmin ja kertoisin rakastavani häntä. Ei hän minua varmaan uskoisi ja jatkaisi vain samalla tohinalla eteenpäin. Tai ehkä sittenkin jotakin tapahtuisi? Ehkä hän jättäisi opiskelujutut tänä iltana rauhaan ja keskittyisi kerrankin treffeihin Nukkumatin kanssa. Siitä voisi kasvaa loistava alku uuteen viikkoon.

Armollisin toukokuisin terveisin Aurora

Joulukuusen valot kimmeltävät ja ulkona sataa hiljalleen lunta. Tunnelma on levollinen, sillä pitkästä aikaa saan viettää rauhallista aikaa kotona. Joulukuusestani luovun, kun siltä tuntuu - Auroran joulufiilistely kun ei ole vuodenajasta kiinni. Pian kevätaurinko tuo tarpeen raikastaa kodin ilmettä ja elämää muutenkin, sitten saa kuusikin muuttaa takaisin varastoon. Marraskuisista MM-kisoista on jo kulunut hyvä tovi, mutta mieli ja keho olivat pitkään kierroksilla pitkän kisasetin jälkeen. Vasta nyt alkaa rauta muuttua salilla kevyemmäksi ja leposyke normaaliksi. Mielikin hahmottaa hiljakseen mitä kaikkea onkaan vuoden aikana tapahtunut. Aurora on hiljaisen hämmentynyt, onnellinen ja haikeakin. Vuosi sitten olin aloittanut avoimen yliopiston kautta teologian opinnot ja kodin muutos oli mielessä ihan kustannussyistäkin. Rakas läheiseni oli vielä kotonaan ja vaikka sairaus olikin jo näyttänyt kyntensä, sain vaihtaa päivittäiset kuulumiset hänen kanssaan puhelimitse, kuten aina olimme tehneet. Vuosi sitten olin valmistautumassa kevään SM-kisoihin, joiden ajattelin olevan viimeiset fitnesskisani ja vain etäisenä haaveena oli SM-mitali ja arvokisapaikka. Nyt vuoden kuluttua olen Helsingin yliopiston teologian tutkinto-opiskelija, asun ihanassa uudessa kodissa ja kisavuoteen 2025 kuuluivat SM-pronssin lisäksi edustuspaikat sekä EM- että MM-kilpailuissa Santa Susannassa Espanjassa. Kilpailin Body Fitness Masters +50-sarjassa. Maailmalta ei mitaleita tullut, mutta sitäkin upeammat kisareissut suurenmoisen ihanien Paula Koskenheimon ja Sirpa Polven sekä lukuisen muiden Suomen maajoukkueen urheilijoiden kanssa. Kevään EM-matkan kruunasi rakkaimpani Meri, jonka kanssa saimme yhdessä seikkailla Espanjassa. Niin parasta ja olen kaikista näistä hetkistä niin suuresti kiitollinen. Kiitos myös valmentajani Minna Hotti, oli meillä mahtavia kisavuosia! Vaan eipä vuosi pelkkää tanssia ollut, koska rakkaan läheiseni vointi heikkeni niin, että hänen oli muutettava hoivakotiin ja sen johdosta hänen kotinsa remontoitiin ja sinne tehtiin tilaa seuraavalle asukkaalle. Kun on kyseessä sen sukupolven edustaja, että kaikki on säilytetty kauppakuiteista lähtien, niin raivausurakka oli jokseenkin uuvuttava. Ette varmaan ihmettele, että tällä hetkellä Aurora mielellään kiertää kirpputorit kaukaa ja kaiken tavaramäärän pelkkä näkeminenkin ahdistaa. Mutta siitäkin selvittiin ja nyt on asunto hieno ja uusi asukas onnellinen. Ja mikä parasta, rakkaallani on turvallinen paikka valvotuissa olosuhteissa. Kovin haikeaa on kuitenkin se, että hänen kanssaan en voi enää soitella kuulumisia kuten ennen, koska sanat ovat hävinneet lähes kokonaan ja muutenkin on vaikea tulkita, mitä hän oikeastaan ajattelee ja tuntee. Te joiden läheisillä on muistisairaus, tiedätte mistä puhun. Joulun saimme kuitenkin viettää vielä koko perhe yhdessä minun luonani, se oli upeaa. Mutta erittäin suuri luopumisen tuska siinä kulki myös mukana, varmastikin se oli viimeinen joulumme yhdessä tällä tavalla. Tärkeintä on kuitenkin, että tämän joulun saimme ja sen talletamme ikuisesti sydämeen.

Palataanpa tähän hetkeen ja seesteiseen olotilaan. Aika moni asia siis muuttui vuoden aikana, mutta kaikesta myllerryksestä tähän asti selvittyäni on elämässäni huikeasti hienoja asioita. Yksi niistä ovat teologian opintoni, joita teen vielä toistaiseksi töiden ohella. Alkuvuodesta olen yhden pitkän päivän viikolla Helsingissä täysin opiskeluun keskittyen. 13 tuntia olen reissussa ja päivään sisältyy kahden luennon lisäksi opiskelun nautintoa lukusalissa. Pienen happihyppelyn toki teen jossain välissä ja fiilistelen rakastamani Helsingin tunnelmaa. Ja aina kun näen Helsingin Tuomiokirkon sydämeni sykähtää paitsi sen kauneudesta myös siitä, että saan tehdä tällä hetkellä jotain, johon tunnen suurta intohimoa ja kiinnostusta. Mikä parasta, se vie minua kohti aivan uutta uraa ja uusia maailmoja. Pelkäsin hieman, että teologian opinnot vaikuttavat asennoitumiseeni Jumalaan ja muuttavat uskoani, mutta ne ovatkin itse asiassa tuoneet kiintoisasti uutta perspektiiviä ja avanneet esimerkiksi Raamatun aivan uudella tavalla, historian ja ihmisen näkökulmasta. Minuun on tullut aivan uudenlaista armeliaisuutta itseäni kohtaan ja suhteeni Jumalaan on tullut monitahoisemmaksi. Kunpa osaisimme arvostaa tässä maailmassa toistemme vakaumuksia ilman tuomiota ja omien näkemystemme tyrkyttämistä. Uteliaisuus sitä kohtaan, mikä toiselle antaa voimaa, voi avata itsellekin oman vakaumuksen suhteen uusia ovia. Päiväni Helsingissä opintojen parissa on tervetullut irtiotto aivan kaikesta muusta ja saan hetken olla vain omissa oloissani yhteen asiaan keskittyen. Se on virkistävää. Olen sitä paitsi todennut, että opiskeluni ovat tuoneet opettajan työhöni aivan uuden perspektiivin. Miten haastavaa voikaan olla uuden oppiminen ja muistaminen, toistomäärästä huolimatta.

Kuinkas sitten tuo urheilupuoli? Onkos Aurora kasvanut läppäriin kiinni treenimaailman ihan unohtaen? Ei suinkaan. Salitreenejä on 3 viikossa ja tankotreenejä yksi. Studio Movelta jäi harmillisesti toinen valmennusryhmä pois, joten nyt jatkan sitten vain Sini-Susanna Paavilaisen valmennuksessa. Ikävä on kyllä Henriikka Roonkin opetusta, mutta ehkä jossain kohtaa teemme sitten valmennusyhteistyötä. Huhtikuun lopulla olisivat tankokisat ja kenties siellä Aurora nähdään pyörimässä. Tällä hetkellä tavoitteeni on kehittää akrobatiataitojani, siinä riittääkin sitten haastetta. Haluan vielä lopuksi jakaa ajatuksiani painoasioista. Moni varmasti ajattelee, että painonhallinta on minulle helppoa ja olen sinut kehoni kanssa. Niin ei ole, vaan mieleni on aikamoisessa myllerryksessä. Äärimmilleen kuihdutettu kisakroppa on toki kevyt liikutella ja siitäkin kyllä pidän, mutta se ei ole terveellinen tila ja millään tavalla kehollinen edullinen kehityksen kannalta. Lihasta ei tehdä miinuskaloreilla ja tankoilussa ei ole voimaa, kun ei saa tarpeeksi ravintoa. Sitä paitsi tankoilu on kivuliaampaa, kun ei ole pehmusteita. Kolikon kääntöpuoli on se, että normaalin ravinnon kautta pehmentynyt kroppa tarkoittaa raskaampia tankotreenejä ja kiristäviä vaatteita. Peilikuvaankaan ei ihan heti totu. Auroran kroppa kun on vielä sellainen, että pelkkä jäätelöannoksen näkeminen saa jo vaakalukemat nousemaan. Olen yrittänyt opetella rakastamaan muhkeita jalkojani, ne ovat upeasti toimivat ja mitä siitä, vaikka ne kaiken rasvan keräävätkin. Toki kisaprepillä se syö motivaatiota, kun tekee ihan kaikkensa ja jalat eivät kiristy riittävästi. Korostan, että nyt puhun kilpaurheilijan näkökulmasta ja kisakriteerien täyttymisestä. Normaalielämässä tärkeintä on kehon toiminnallisuus, ei ulkonäkö. No tällä hetkellä on vuosi seuraaviin fitnesskisoihin, joten minun on todellakin elettävä ulkona fitnesskuplasta. Välillä se onnistuu, mutta olen jo kahtena keskiviikkona katsellut haikeasti laskiaispullia Hesan rautatieasemalla, ostamatta niitä kuitenkaan. Ja miksi en ostanut? Ei aavistustakaan. Fitnessaurora istui olkapäällä ja kuiskutti, että "onhan sulla hyvät riisikakut ja puuroa mukana, et sinä tuollaisia tarvitse!". Voi hyvä ihme, sanon minä. Myönnän toki sen, että napostelusta ruokaa laittaessa pitäisi päästä eroon. Mutta muuten kyllä on homma hallinnassa, viis vaakalukemista. Siispä ravistelen ensi viikolla niuhottavan fitnesstyypin olkapäältäni ja kirmaan ensi töikseni ostamaan sen laskiaispullan tai ehkä jopa kaksi. Mantelimassalla tai salted caramel-versiona, koska sellainenkin on tarjolla. Kyllä sitten jaksaa taas opiskella! Niin se armollisuus itseä kohtaan, se on joskus kovin vaikeaa. Armollisesti jatkan nyt tämän sunnuntain viettoa ja ryhdyn eksegetiikan viikkotehtävän opiskelu-urakkaan. Sen jälkeen saankin nauttia rakkaitteni seurasta hyvän ruuan ja itse leivottujen laskiaispullien kera. Suuria onnen hetkiä!

Makoisaa talven jatkoa toivotellen 

Aurora

Tässä se hetki nyt on ikuistettuna: minä kevään 2025 EM-kisoissa Espanjan Santa Susannassa. Mutta miten tähän ollaankaan tultu, kerrataanpa sitä ensin hieman. Kymmenen vuotta sitten olin viettänyt pari kesää legendaarista Body-lehteä ahkerasti lukien ja lihaksikkaita vartaloita ihaillen. Olin käynyt vuosikausia Bodypumpissa ja arasti vähän salillakin treenaillut, mutta unelma kuvien kaltaisesta vartalosta tuntui utopialta. Rohkaistuin kuitenkin personal trainer Kirsi Siltakosken juttusille ja hän kannusti minua astumaan fitneksen maailmaan. Toki valmennus oli suuri rahallinen panostus, mutta hetkeäkään en ole katunut päätöstäni. Jos olet miettinyt personal trainerin pestaamista, niin älä mieti enää vaan toimi! Siihen käytetyt eurot tulevat moninkertaisesti takaisin, sillä osaava pt antaa sinulle eväitä koko loppuelämääsi. Minun kohdallani tie jatkui niin, että olin Kirsin valmennuksessa kunnes liityin kisojen vuoksi Team PowerGymiin ja valmentajikseni tulivat Riitta Koukkari ja Janka Lehikoinen sekä tiimin vetäjänä Ville Loihuranta. Taitavia valmentajia ja tsemppareita koko kolmikko! Tuossa tiimissä kisasin ekat kisani vuonna 2017. Niistä kisoista upeat tiimikaverini ja ystäväni Tiina Ikävalko ja Minna Hotti matkasivat edustamaan Suomea EM-kisoihin Espanjaan. Noista päivistä asti Auroran fitnessydämessä sykki haave EM-kisapaikasta. Kun siis tänä keväänä 2025 sain nousta EM-lavalle tunsin ääretöntä kiitollisuutta ja riemua. Tyytyväisyyttä hykerteli myös edellä mainittu ystäväni ja valmentajani Minna Hotti, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä vuodesta 2021 ja kilpailen tiimissä Team Fitfire. 

Huhtikuussa 2025 Fitness Classicissa voittamani SM-pronssi body fitness masters +50-sarjassa oli unelmieni täyttymys ja avasi EM-edustuspaikan, siihen kisasuoritukseen olin syystäkin tyytyväinen. Mutta kuinkas ne EM-kisat sitten lopulta menivät? Esiintymiseni meni hyvin ja kunto oli niin hyvä, kuin sillä hetkellä oli mahdollista. Taso oli todella kova ja eihän siinä jengissä Auroralla ollut mitään mahdollisuuksia sijoituksiin, joten täytynee olla tyytyväinen. Tai rehellisesti kirjoitettuna olen vasta nyt ollut oikeasti tyytyväinen. Nimittäin hampaankoloon jäi ikiongelmani eli jalkojen kireys, ne eivät haluaisi luovuttaa näköjään grammaakaan rasvoistaan vaikka mitä tekisi. Se on hirvittävän turhauttavaa, kun kuitenkin on paljon kuntonsa eteen uurastanut. Tämä ärsytys siivittikin minua sitten ihan hurjiin kävelymääriin kisojen jälkeen. Päätin jo Fitness Classicissa, että kehitykseni lihasmassan osalta on mennyt niin paljon eteenpäin, että syksyllä kannattaa vielä lavalla tätä kroppaa esitellä. Niinpä sitten otin uudet työkalut käyttöön ja askelmäärä nostettiin lukemiin 10000+ päivää kohden. Olen kesällä kävellyt viikoittain keskimäärin yli 100 000 askelta ja nyt kyllä tulee jalkojen kireys tulemaan toivotummalla tasolla, toivottavasti lihaksiakin on silti jäljellä. En kuitenkaan kävele fanaattisesti vain kisakunnon vuoksi, vaan se on minulle yksi tehokkaimmista rentoutumiskeinoista ja onhan se myös peruskuntoa nostavaa liikuntaa. Kävelykoukussa voi Aurora riippua oikein hyvin vaikka koko loppuelämänsä.

Kulunut kesä on siis mennyt alkukesän lyhyen offkauden jälkeen jälleen dieetin merkeissä. Nyt on pakko kirjoittaa lisää tunnustuksia, sillä minulle oli harvinaisen vaikeaa löytää syömiseen balanssi lyhyellä offilla. Toisella olkapäällä järkevä Aurora kehotti nauttimaan ruuan ja herkkujen maailmasta liikaa miettimättä ja toisen olkapään fitness-Aurora kuiskutti karmean lihottavista kaloreista ja pyrki säilyttämään kisakunnon kaltaista kroppaa. Varmasti mielen vuoristorataan vaikutti myös se, että olen ollut aika väsynyt muun muassa kevään muuttorumban ja rakkaan ihmisen sairauden aiheuttamien muutosten kautta. Tunnistin itsessäni saman ilottomuuden kuin vuosi sitten kiireisen työvuoden jälkeen. Hälytysvalot loistivat vahvasti punaisella ja tiesin, että nyt on todella tärkeää pitää voimavaroistaan huolta. Joku saattaisi miettiä, että jospa tuossa kohtaa jättäisi kisahaaveet tuonnemmaksi ja keskittyisi lepoon. Varmaan sekin olisi viisasta, mutta minun kohdallani syksyn kisat antavat selkeän rungon treenaamiseen ja arjen aherrukseen. Dieetti on sujunut ongelmitta ja rutiinilla, en ole siitä stressiä ottanut ja kuten totesin, kävelyt huoltavat mieltäni. Toki ymmärrän sen, että nyt on mieli ja kroppa ollut erityisen kovilla. Olemme käyneet läpi rakkaan ihmisen asunnon tavaramäärää ja muistojen kavalkadi ja luopumisen tuska on siivittänyt joskus yöhön venyneitä urakointeja. Rankkaa, mutta nyt on projektista yli puolet valmiina. Kun kotonakin vihdoin on saanut viimeisiä kasseja muuton jälkeen purettua, pilkottaa valoa tunnelin päässä. Vaikka totesin dieetin menneen sutjakasti, niin eväiden roudaaminen joka paikkaan on välillä hieman rasittavaa. Toisaalta olen huomannut myös sen suuren eron, kun ei enää ole kroppa sokerilla ja herkuilla kyllästetty. Ehkäpä kisojen jälkeen löydän syömiseen hyvän tasapainon. Se saattaa olla monelle yllätys, että tämä asia ei minullekaan ihan helppo ole. Välillä todellakin päinvastoin.

Kirjoitin viime blogissani yhdestä toisesta unelmasta, jonka täyttymiseksi olin kevään aikana ahkeroinut. Tämä vuosi on elämässäni käännekohta, se on tullut jo selväksi. Nyt nimittäin on niin huikean hienosti, että olen tätä nykyä Helsingin yliopiston teologian opiskelija! Se hetki, kun sähköpostiini oli yllättäen ilmestynyt tieto opiskelupaikasta, oli yksi elämäni hienoimpia. Kielten opinnot olivat aikanaan järkivalinta, mutta teologia on sydämen valinta. Olen tästä tilaisuudesta niin onnellinen! Nyt sitten yhdistetään töitä, opiskelua, treenejä, kisapreppiä, tankotanssia ja tietenkin kaiken perustana hetkiä rakkaiden ja ystävien kanssa. Eipä taida tulla aika pitkäksi Auroralla tänäkään vuonna. Nyt on siis entistä tärkeämpää priorisoida ja delegoida ja keskittyä olennaiseen - niin ja levätä riittävästi. Miten se onnistuu, jää nähtäväksi. Seuraavaa blogia naputellessani toivoisin mieleni olevan levollinen kaikesta hulinasta huolimatta - ja pakastimessa olevan runsaasti leipää ja voisilmäpitkoa ja korvapuusteja ja jäätelöä ja..ei, nyt on kyllä parasta unohtaa dieetin jälkeiset herkkuhaaveilut ja laittaa vatkain laulamaan valkuaisvaahdossa. Tai jos ihan vähän fiilistelisi ja ottaisi pienen leipäpalasen iltaeineeksi? Taitaisi olla vain hyväksi minulle, ihan sama mitä fitness-Aurora korvaani kuiskii.

Energistä elokuuta toivottaen Aurora

En edes tiedä, mistä aloittaisin. Niin paljon on tapahtunut ja kun luen edellisen blogini, tuntuu se kaukaiselta jonkun toisen Auroran elämältä. Olisin jo niin monta kertaa aiemmin halunnut kirjoittaa kaikesta kevään aikana tapahtuneesta, mutta se ei vain ole toteutunut. Ehkä vasta nyt on tämän tekstin aika, kun mieleni on loman myötä hieman levännyt ja ajatukset alkavat jäsentyä elämän oravanpyörän jäljiltä. Ei hätää, minulle kuuluu kyllä hyvää ja moni asia on oikein mukavasti. Useasti se menee elämässä niin, että muutosten vyöry tulee kerralla ja sitten saa elellä taas tyyneyden aikaa. 

Joulukuun lopulla olin astumassa uusiin haasteisiin opiskelujen myötä ja haaveissani olin asettanut itseni Helsingin keskustaan asumaan pieneen yksiöön vanhaan kerrostaloon. Olin todellakin ajatellut muuttavani ihan miniasuntoon, mutta taivaalliset suunnitelmat olivatkin toiset. Ihme tapahtui ja löysin läheltä entistä kotiani unelmieni asunnon, vanhan talon tunnelma ja vieläpä enemmän neliöitä ja paljon edullisempi vuokra. Moni asia napsahti kohdilleen ja maaliskuussa olin jo uudessa kodissa. Mikä kiintoisinta, olin aviomiehelleni jo vuosia sitten todennut, että asunto juuri tästä talosta saisi minut muuttamaan rakkaasta Aaltosen kenkätehtaan talosta. Tässä sitä nyt ollaan ja jollain kummallisella tavalla tunnen tulleeni kotiin, olen yhtä tämän asunnon kanssa. Muuttoprojekti oli rankka, se täytyy myöntää ja en olisi siitä selvinnyt ilman rakkaan lapseni apua. En koskaan unohda loputtomia autolastillisia tavaraa, pimeää talviyötä ja uuden kotini pihaan johtavaa jykevää rautaporttia, jonka jättimäinen rautalukko ja rautahaka asettivat omat haasteensa roudausurakkaan. Ja olen ikuisesti kiitollinen supertehokkaalle muuttofirmalle Fiksu Kuljetus sekä miehelleni, jotka urheasti kantoivat yli 100-vuotiaan pianoni neljänteen kerrokseen. Se oli todellinen uroteko ja jos muuttofirmaa Tampereen seudulla tarvitsette, niin voin todellakin suositella tätä yritystä! Kuin taikaiskusta huonekalut olivat uudessa kodissani, aivan mahtavaa. Aika monessakin kohtaa muuttourakkaa tuli epätoivo, tavaraa on edelleen ihan liikaa. Nyt ne lojuvat varastossa autuaassa sekasotkussa ja odottelen inspiraatiota käydä ne läpi. Sitä saan varmaan vielä hetken odotella, sillä elämän muut kuviot vievät kaiken aikani ja etenkin energiani. Onneksi kotini on päällisin puolin juuri toiveideni mukainen ja rakastan asua täällä. Joten jos jonain päivänä opiskelupaikka irtoaa, niin minusta tulee ahkera junamatkustaja ja kotini pysyy täällä. Paitsi jos siihen on tuolla Yläkerrassa joku nerokkaampi suunnitelma.

Sitten se yksi tärkeimmistä jutuista tältä keväältä eli opiskelut. Opiskelujen alku meni niinkin kiintoisasti, että olin heti alkuun viikon kuumetaudissa. Hyvin harvinaista minulle. Siinä oli hyvä puoli se, että jouduin pakosta olemaan aloillani ja sain rauhassa perehtyä töihin tehtyjen tuntisuunnitelmien lisäksi opiskeluihin. Tuohon aikaan liittyy myös olennaisesti sellainen ihana muisto, että unelmani Playstation 5-konsolista toteutui ja rakas Merini minua opasti pleikkapelaamisen saloihin. Hän oli enemmän kuin iloinen, että duracelläiti oli kerrankin hetken paikoillaan. Meillä oli hienoja hetkiä tuon viikon aikana, vaikka tauti vähän voimia verottikin. Tuo pelaamisen maailma on minulle muuten aikas uusi juttu. Olen aina ollut hieman pelivastainen, enkä suostunut lapselleni pleikkaa hankkimaan. Nyt tilanne on toinen ja asenteeni pelaamiseen on muuttunut olennaisesti, lapsikin on toki jo aikuinen ja vastuussa omista pelaamisistaan. Viime kesän Spiderman 2-pelimaratonin myötä luonteelleni tyypillisesti heittäydyin uuteen täysillä. Omaa konsolia kun ei ollut, niin tilanne pysyi hallinnassa. Ja on edelleenkin, koska on niin monta muutakin juttua elämässä. Se täytyy kuitenkin todeta, että pelaamisen asettamat mahdollisuudet uusien taitojen oppimiseen ja uuteen maailmaan sukeltamiseen kiehtovat minua. Pelissä täytyy hallita monta asiaa samanaikaisesti ja koordinaatio- sekä reaktiokykyä tarvitaan, ei ole minulle muuten ihan helppoa. Pelaaminen on kivaa, kun sitä tekee sopivasti höysteenä muiden juttujen ohella. Tällä hetkellä seikkailen Immortals Fenyx Rising-pelin parissa. Aidon gamerin tavoin Aurora odotteleekin iltaa, että pääsee testaamaan muutamat bongaamansa pelivinkit kyseiseen peliin...Ensin kuitenkin tärkeämmät jutut - kuten rakkaiden kanssa fiilistely, kissojen silittely ja tietysti treenit. Ladylle tosin on mieleistä, kun pelaan, kuten kuvasta näkyy...tosin taistelukohtauksissa lötköttelyalustansa muuttuu ihan liian liikkuvaiseksi. 

Omistan treenikuvioille ja lukuisille kisakuulumisille ihan oman blogitekstin lähiaikoina. Nyt joku pudistaa epäuskoisena päätään ja miettii, että mahtaako se Aurora taas pitää puolen vuosisadan tauon kirjoittamisessa. Ei, kyllä nyt on tulossa vähän tiheämpään päivityksiä. Tai siis jos Immortals Fenyx minut hyppysistään päästää - en ole kuitenkaan koukuttuvaa tyyppiä. Tässä kohtaa kuulen muutaman minut tuntevan nauravan ääneen, eivät taida tuota lausetta Aurorasta uskoa. Taisipa se kieltämättä mennä opiskelujenkin suhteen niin, että täysillä uppouduin siihenkin. Kevään aikana sain tehtyä 25 opintopistettä, mikä on 40 % teologian perus- ja aineopinnoista. Tekemistä on ollut paljon, mutta on ollut todella kivaa! Syksyllä jatkuu sitten avoimen yliopiston puolella edelleen opiskelut, ellei tapahdu ihmettä ja minulle irtoa tiedekuntapaikka 15. varasijalta todistusvalinnassa. Ei muuten ole ihan helppoa tällaisen ei-ensikertalaisen päästä opiskelemaan, meille ei kovin suuria määriä aloituspaikkoja ole tarjolla. Vaan ei hätää, avoimen yliopiston kautta on loistava väylä tiedekuntaan, kunhan riittävästi ahkeroi ja hyviä arvosanoja saa. Minulla ei ole mikään kiirekään, sillä syksyn myötä saan uuden ihanan valvontaluokan ja saan jatkaa niin monen upean lapsen sekä nuoren kanssa yhteistyötä. Jatkuvuus on arvokasta ja tekee työni hyvin mielekkääksi. 

Muutosten vuoden keskellä on nyt hetki aikaa levätä, ainakin teoriassa. Minun muuttoprojektini ei nimittäin jää tänä vuonna ainoaksi ja työsarkaa riittää enemmän kuin tarpeeksi. Miettikääpä, mitä haluatte teistä jäävän jäljelle jälkipolville? Mikä on oikeasti tärkeää ja tallettaa eletyt hetket? Mistä kannattaa luopua ja mitä säilyttää, se onkin vaikea määrittää. Varmaa on kuitenkin se, että tämä hetki meillä on ja huomisen huolia meidän ei kannattaisi hirveästi kantaa mukanamme. Sinä joka luit tämän tekstin, katso ympärillesi. Mikä tuo sinulle iloa? Mistä pystyisit luopumaan? Tee seuraavaksi jotain, joka antaa sinulle energiaa. Ai että mitäkö minä teen tämän valmistuttua? Rapsutan pörröistä Ladya ja menen valmistamaan herkullisen välipalan. Sitten lueskelen kirjaa samalla kun nautiskelen puurosta ja valkuaisvaahdosta (jep, mutta se on hyvää!). Tänäänkin saan vielä liikuttaa rakasta kroppaani salilla ja sen jälkeen kenties "näppäriä" sormiani pleikan ohjaimilla. Sitten pitkien yöunien kautta kohti aamua ja tämänhetkistä suurta intohimoani. Mikä se on? Aivan kuten legendaarisessa Piilomaan Pikkuaasissa todettiin - siitä kuulette ensi kerralla!

Kesäisin terkuin, Aurora

Lempinojatuolini on upottanut minut syleilyynsä, ruusupeiton lämpö kietoo minut turvallisuuden tunteeseen ja joulukuusen valot hehkuvat kilpaa muiden kauniiden valonlähteiden kera. Sormeni napsuvat joululahjani näppäimistöllä, vaikka ne jo lähes kramppasivat puhelimen selailusta. Ei suinkaan somesivujen, vaan vuokra-asuntoilmoitusten! Edellisessä blogissani mietiskelin elämäni tulevia vuosikymmeniä ja enpä arvannut mihin myllerrykseen pääni vielä ajautuukaan syksyn myötä. Asiat suorastaan vyöryivät eteenpäin ja sen prosessin johdosta tunnen olevani yhtäkkiä aivan oikeilla raiteilla. Olen jo todella pitkään ollut levoton sen suhteen, miten arkipäiväni kulutan. Teen merkityksellistä työtä, mutta olen kokenut olevani jotenkin sivuraiteilla siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Toki olen pystynyt stabiilin arjen myötä toteuttamaan lukuisia urheilu-unelmia, jotka eivät ihan halpoja ole olleet. Se on oikein hyvä niin, mutta nyt olen sillä saralla saanut runsaasti unelmiani todeksi. Vielä on toki kevään fitnesskisaunelma työn alla ja tankotanssinkaan suhteen en ole ajatellut tyytyä tänäkään vuonna vain tunneilla käymiseen. Mutta näiden projektien jälkeen täytyy väistämättä miettiä uusia suuntaviivoja harrastusten suhteen.

Millaisia ratkaisuja sitten olen päätynyt tekemään? Loppuvuodesta sain kokea hyvin vahvaa Jumalan johdatusta ja kuten tiedätte, minun elämässäni on uskon asioilla keskeinen sija. Kuljen Jeesuksen kanssa jokaisen päiväni, Hän on luonnollinen osa minua ja näkyy minussa valona ja lempeytenä, näin ainakin toivoisin olevan. En julista uskoani, jos se luontevasti tulee keskusteluaiheeksi, kerron mielelläni. Mutta jos joudun arkipäivässäni olemaan ympäristössä, jossa ei mitään tunnustuksellista saa missään tilanteellista tulla esiin, edes laulujen sanoissa, niin tunnen oloni ahdistetuksi. Joudun varomaan jotakin, joka on osa minua. Nämä asiat ovat vain yksi pieni osa tätä alkanutta muutosprosessia, mutta saivat minut ajattelemaan omaa kehitystäni ja toiveitani. Mitä haluan olla seuraavat viisikymmentä vuotta? Enkä puhu nyt ammatista, vaan identiteetistä. Arvaatteko jo, minkä alan opinnot aloitan tänä vuonna avoimessa yliopistossa? Jos onnistun aikanaan saamaan tiedekunnasta varsinaisen opiskelupaikan, olen onneni kukkuloilla - ja hyvävarainen. Aikuisten opintoja kun ei tueta valtion toimesta ja koskapa haluan opintojeni etenevän mahdollisimman nopeasti, ei työn ja opiskelun yhdistäminen kovin pitkään ole mahdollista. Yksi pitkäaikainen haaveeni on myös muuttaminen toviksi Helsingin ydinkeskustaan ja sehän vaatiikin jo tuhdimman euromäärän tilille, vaikka pieniin neliöihin ahtautuisinkin. On siis aika monta pikkumutkaa Auroran unelmatiellä. 

Yksi askel säästöprojektissa on muutto nykyisestä paljon pienempään asuntoon, toki siinäkin tietyt kriteerit pitää täyttyä. Sijainti, avarat näkymät ja vaalea yleisilme ovat elinehtoni. Pieniin neliöihin kyllä mahdun, kunhan karsin kamoistani kaiken ylimääräisen. Olen asunut samassa talossa 21 vuotta eli ei ole ihan helppoa lähteä tästä. Olen saanut nauttia vuosikymmeniä todellisesta luksusasumisesta ja yltäkylläisestä elämästä, mutta yllättävää kyllä olen nyt valmis luopumaan siitä kaikesta. Teen pienestä kaunista ja se tuntuu hyvältä. Vastineeksi saan luksusta sielulleni ja ruokin akateemista Auroraa, joka on vuodesta 2000 ollut uinumassa. Saattaa sillä vähän olla herättyään pörröinen olo, kun tenttikirjat lävähtävät näytölle ja deadlinet vilisevät silmissä. Vaan on se niin siistiä! Kovasti toivoisin, että pääsisin niin pitkälle, että saisin taas kirjoittaa graduakin ja uppoutua tutkimustyöhön. Ja arvannette, että opiskelujeni päämääräkin on ihan selvä. Jos Luoja suo, saan vielä olla Hänen palvelijanaan vuosikymmenen ja ehkä toisenkin. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, vaikkakin vielä kaukaiselta unelmalta.

Tätä kirjoittaessani alkaa suloinen joululoma olla lopuillaan. Se on ollut täynnä niin ikimuistoisia ja lämpöisiä hetkiä rakkaitteni kanssa, kaikki on ollut niin täydellistä. Olen tallettanut nämä hetket sydämeeni suurena aarteena, sillä näiden onnen hetkien kainalossa kulkee myös suuri haikeus ja tieto siitä, että ensi jouluna moni asia on toisin. Rakkaan ihmisen sairauden eteneminen on vääjäämätöntä ja suurella todennäköisyydellä tämä idyllinen joulunviettopaikkamme ei enää ole sama. Juuri nyt taustalla soi Frank Sinatran My Way ja se saa minut kyyneliin monine muistoineen. Oman elämäntien katsominen helmineen ja kyyneleineen, tien varrella kohdatut ihmiset ja se tie, minkä näkee edessään. Uskallanko astua sille tielle, vaikka se vaatii monta luopumisen hetkeä? Kyllä minä uskallan, sillä olenhan uskaltanut roikkua tangolla mitä kummallisimmissa asennoissa ja astella kisalavoilla pikkubikineissä lukuisia kertoja. Unohtamatta tietenkään viime syksyn tankokisaohjelmaani, josta olen edelleen erittäin ylpeä. Minun logiikkani on se, että kun elämässä muutenkin muuttuu moni asia, niin laitetaan sitten kunnolla tuulemaan! Nyt siis odottelen Taivaallista ajan hidastumista, että ehdin opiskella. Lisäksi odotan Taivaan lahjana täydellistä asuntoa ja Taivaallista tarmoa tavaramäärästä luopumiseen. Eikä siinä vielä kaikki; toivoisin myös napakasti kiristyvää kisakuntoa ja hyviä yöunia nälästä huolimatta. Olikos vielä muuta? Ai niin, tankotreeneissä haluaisin vihdoin oppia ayshan ja saada kehitettyä kisakoreota uudelle tasolle. Ja salitreenit voisivat edelleen olla nousujohteisia varpusen ruoka-annoksista huolimatta. Ei vaisinkaan, oikeasti rukoilen joka aamu terveyttä ja suurta siunausta meille kaikille, lempeyttä ja suvaitsevaisuutta tässä vaativassa maailmassa. Mihin tieni johtaa, on Jumalan käsissä ja se on kyllä ihan paras ja turvallisin olotila. MInä toimin, Hän ohjaa. Nyt tuntuisi kyllä pakastimen leivät vetävän minua puoleensa...mutta se taitaakin olla vain herkkuseireenien kutsu? Tyydyn siis nakertamaan riisikakkua ja jatkan unelma-asuntojeni selailua. 

Inspiroivaa alkutalvea kaikille toivottelee Aurora