Lempinojatuolini on upottanut minut syleilyynsä, ruusupeiton lämpö kietoo minut turvallisuuden tunteeseen ja joulukuusen valot hehkuvat kilpaa muiden kauniiden valonlähteiden kera. Sormeni napsuvat joululahjani näppäimistöllä, vaikka ne jo lähes kramppasivat puhelimen selailusta. Ei suinkaan somesivujen, vaan vuokra-asuntoilmoitusten! Edellisessä blogissani mietiskelin elämäni tulevia vuosikymmeniä ja enpä arvannut mihin myllerrykseen pääni vielä ajautuukaan syksyn myötä. Asiat suorastaan vyöryivät eteenpäin ja sen prosessin johdosta tunnen olevani yhtäkkiä aivan oikeilla raiteilla. Olen jo todella pitkään ollut levoton sen suhteen, miten arkipäiväni kulutan. Teen merkityksellistä työtä, mutta olen kokenut olevani jotenkin sivuraiteilla siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Toki olen pystynyt stabiilin arjen myötä toteuttamaan lukuisia urheilu-unelmia, jotka eivät ihan halpoja ole olleet. Se on oikein hyvä niin, mutta nyt olen sillä saralla saanut runsaasti unelmiani todeksi. Vielä on toki kevään fitnesskisaunelma työn alla ja tankotanssinkaan suhteen en ole ajatellut tyytyä tänäkään vuonna vain tunneilla käymiseen. Mutta näiden projektien jälkeen täytyy väistämättä miettiä uusia suuntaviivoja harrastusten suhteen.

Millaisia ratkaisuja sitten olen päätynyt tekemään? Loppuvuodesta sain kokea hyvin vahvaa Jumalan johdatusta ja kuten tiedätte, minun elämässäni on uskon asioilla keskeinen sija. Kuljen Jeesuksen kanssa jokaisen päiväni, Hän on luonnollinen osa minua ja näkyy minussa valona ja lempeytenä, näin ainakin toivoisin olevan. En julista uskoani, jos se luontevasti tulee keskusteluaiheeksi, kerron mielelläni. Mutta jos joudun arkipäivässäni olemaan ympäristössä, jossa ei mitään tunnustuksellista saa missään tilanteellista tulla esiin, edes laulujen sanoissa, niin tunnen oloni ahdistetuksi. Joudun varomaan jotakin, joka on osa minua. Nämä asiat ovat vain yksi pieni osa tätä alkanutta muutosprosessia, mutta saivat minut ajattelemaan omaa kehitystäni ja toiveitani. Mitä haluan olla seuraavat viisikymmentä vuotta? Enkä puhu nyt ammatista, vaan identiteetistä. Arvaatteko jo, minkä alan opinnot aloitan tänä vuonna avoimessa yliopistossa? Jos onnistun aikanaan saamaan tiedekunnasta varsinaisen opiskelupaikan, olen onneni kukkuloilla - ja hyvävarainen. Aikuisten opintoja kun ei tueta valtion toimesta ja koskapa haluan opintojeni etenevän mahdollisimman nopeasti, ei työn ja opiskelun yhdistäminen kovin pitkään ole mahdollista. Yksi pitkäaikainen haaveeni on myös muuttaminen toviksi Helsingin ydinkeskustaan ja sehän vaatiikin jo tuhdimman euromäärän tilille, vaikka pieniin neliöihin ahtautuisinkin. On siis aika monta pikkumutkaa Auroran unelmatiellä. 

Yksi askel säästöprojektissa on muutto nykyisestä paljon pienempään asuntoon, toki siinäkin tietyt kriteerit pitää täyttyä. Sijainti, avarat näkymät ja vaalea yleisilme ovat elinehtoni. Pieniin neliöihin kyllä mahdun, kunhan karsin kamoistani kaiken ylimääräisen. Olen asunut samassa talossa 21 vuotta eli ei ole ihan helppoa lähteä tästä. Olen saanut nauttia vuosikymmeniä todellisesta luksusasumisesta ja yltäkylläisestä elämästä, mutta yllättävää kyllä olen nyt valmis luopumaan siitä kaikesta. Teen pienestä kaunista ja se tuntuu hyvältä. Vastineeksi saan luksusta sielulleni ja ruokin akateemista Auroraa, joka on vuodesta 2000 ollut uinumassa. Saattaa sillä vähän olla herättyään pörröinen olo, kun tenttikirjat lävähtävät näytölle ja deadlinet vilisevät silmissä. Vaan on se niin siistiä! Kovasti toivoisin, että pääsisin niin pitkälle, että saisin taas kirjoittaa graduakin ja uppoutua tutkimustyöhön. Ja arvannette, että opiskelujeni päämääräkin on ihan selvä. Jos Luoja suo, saan vielä olla Hänen palvelijanaan vuosikymmenen ja ehkä toisenkin. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, vaikkakin vielä kaukaiselta unelmalta.

Tätä kirjoittaessani alkaa suloinen joululoma olla lopuillaan. Se on ollut täynnä niin ikimuistoisia ja lämpöisiä hetkiä rakkaitteni kanssa, kaikki on ollut niin täydellistä. Olen tallettanut nämä hetket sydämeeni suurena aarteena, sillä näiden onnen hetkien kainalossa kulkee myös suuri haikeus ja tieto siitä, että ensi jouluna moni asia on toisin. Rakkaan ihmisen sairauden eteneminen on vääjäämätöntä ja suurella todennäköisyydellä tämä idyllinen joulunviettopaikkamme ei enää ole sama. Juuri nyt taustalla soi Frank Sinatran My Way ja se saa minut kyyneliin monine muistoineen. Oman elämäntien katsominen helmineen ja kyyneleineen, tien varrella kohdatut ihmiset ja se tie, minkä näkee edessään. Uskallanko astua sille tielle, vaikka se vaatii monta luopumisen hetkeä? Kyllä minä uskallan, sillä olenhan uskaltanut roikkua tangolla mitä kummallisimmissa asennoissa ja astella kisalavoilla pikkubikineissä lukuisia kertoja. Unohtamatta tietenkään viime syksyn tankokisaohjelmaani, josta olen edelleen erittäin ylpeä. Minun logiikkani on se, että kun elämässä muutenkin muuttuu moni asia, niin laitetaan sitten kunnolla tuulemaan! Nyt siis odottelen Taivaallista ajan hidastumista, että ehdin opiskella. Lisäksi odotan Taivaan lahjana täydellistä asuntoa ja Taivaallista tarmoa tavaramäärästä luopumiseen. Eikä siinä vielä kaikki; toivoisin myös napakasti kiristyvää kisakuntoa ja hyviä yöunia nälästä huolimatta. Olikos vielä muuta? Ai niin, tankotreeneissä haluaisin vihdoin oppia ayshan ja saada kehitettyä kisakoreota uudelle tasolle. Ja salitreenit voisivat edelleen olla nousujohteisia varpusen ruoka-annoksista huolimatta. Ei vaisinkaan, oikeasti rukoilen joka aamu terveyttä ja suurta siunausta meille kaikille, lempeyttä ja suvaitsevaisuutta tässä vaativassa maailmassa. Mihin tieni johtaa, on Jumalan käsissä ja se on kyllä ihan paras ja turvallisin olotila. MInä toimin, Hän ohjaa. Nyt tuntuisi kyllä pakastimen leivät vetävän minua puoleensa...mutta se taitaakin olla vain herkkuseireenien kutsu? Tyydyn siis nakertamaan riisikakkua ja jatkan unelma-asuntojeni selailua. 

Inspiroivaa alkutalvea kaikille toivottelee Aurora

Onpa ollut kovin vaihtelevien tunteiden syksy! Olen käynyt onnistumisen pilvilinnoissa ja alhaisen itsetunnon syövereissä. Olen tehnyt asioita, jotka eivät tuntuneet miellyttäviltä, helpoilta ja joissa en todellakaan tuntenut olevani hyvä. Menin silti määrätietoisesti eteenpäin ja kun pääsin haluamaani maaliin, oli tyytyväisyyden tunne suunnaton. Tästä prosessista on muistona vitriinissäni mitali, johon kiteytyy kovin moni asia kuluneelta syksyltä ja sen katseleminen muistuttaa minua siitä, mihin halutessani pystyn. Tämä minun on hyvä muistaa, kun elämä heittää eteeni haasteita muissakin, kuin fyysisessä muodossa. Tankotanssikisani siis toivat haaveilemani lopputuloksen: sain tehtyä minun mittapuullani onnistuneen kilpailusuorituksen ja rakkaani olivat sen hetken jakamassa kanssani. Sain vielä toisenkin kerran nauttia esiintymisestä Rock the Polen 5-vuotissynttäritapahtumassa. Se oli myös ikimuistoinen ilta! Nyt jatkan tankotanssin tiimoilla perustreeniä Henriikka Roon ja Sini-Susanna Paavilaisen valmennuksessa ja eiköhän sitä vielä kisalavoillekin jossain kohtaa päädy. Sulavuutta liikkeisiini hioo balettitunnilla Saara-Elina Kilpinen ja lihasmassan kasvattamisesta huolehtii Minna Hotti. Supernelikko siis luotsaa minua kohti uusia unelmia.

Kulunut syksy on saanut minut miettimään elämääni myös menneiden vuosien osalta. Jos Luoja suo, saan elää toisen 51 vuotta aktiivista ja mielenkiintoista elämää. Tiedostan kuitenkin niin hyvin elämän haurauden, sillä moni rakas läheiseni tai tuttavani on viime vuosina sairastunut vakavasti tai kokenut todella suuria menetyksiä. Kannan heitä rukouksissani, edes siten voin olla avuksi. Minulle hyvin rakas ihminen, jonka kanssa olen koko ikäni jakanut elämäni ilot ja surut, ei enää pysty kanssani samanlaiseen keskusteluun kuin ennen. Ehkä hän silti ymmärtää kertomani asiat, sitä on vaikea sanoa, sillä kommunikaatio on muuttunut haasteelliseksi. Hiljakseen yhteiset muistomme katoavat ja ihminen kuorensa sisällä häviää ulottumattomiini. En oikein osaa vielä käsittää ja käsitellä sitä. Olen hämmentynyt. Tämän myötä ajaudun itsekin eräänlaiselle rajapyykille ja mietin, mitä minusta jää jäljelle? Mitä olen kokenut ja mitä on kokematta? Minulla on kyllä aina ollut lahja tarttua onnen hetkiin ja unelmiin, mutta aivan liikaa olen tulevia asioita murehtinut. Mitä itse muistan tästä kaikesta aikanaan? Onneksi olen 11 vuotta kirjoittanut päiväkirjaa, ehkäpä ne saavat minut aikanaan muistamaan. Ja jälkipolvet voivat muistella, jos saavat käsialastani selvää...

Tätä kirjoittaessani olen paikassa, joka saa minut aina rauhoittumaan - nimittäin merellä. Olen matkalla Tallink Siljan Baltic Princessillä ja odotan hartaasti huomisaamua, kun saan jälleen nähdä rakkaan Merini. Hän on jälleen ollut yksin reilaamassa ja minähän olen aivan puolikas, kun hän ei ole lähimaastossani. Sen tunteen varmasti jakaa jokainen vanhempi, suurin rakkaus ja suurin pelko ovat vanhemmuudessa aina läsnä. Olimme yhdessä Prahassa muutaman päivän ja sanonpa vaan, että ei ollut mukava tunne jättää Meriä jatkamaan matkaansa kohti Amsterdamia, kun itse suuntasimme kotia kohti. Yritin näyttää reippaalta ja innostuneelta hänen jatkosuunnitelmistaan, mutta oikeasti olisi tehnyt mieli napata hänet kainalooni ja kiikuttaa koti-Suomeen. No tiedänhän minä, että lapsista pitää päästää irti ja blaa blaa - mutta on minulla oikeus tuntea kaipausta ja nauttia hänen läsnäolostaan vierelläni. Meillä on niin hirmuisen mukavaa yhdessä, on aina ollut. Mutta kiinni en saa pitää, sillä hänen siipensä kyllä kantavat, sen olen suurella ylpeydellä hänen elämäänsä seuranneena havainnut. Nyt oli myös kiintoisaa seurata hänen seikkaperäistä raportointia matkastaan somen kautta. Saapa nähdä, mihin unelmat vievät reilaajani seuraavaksi ja löytyykö siihen kenties jo yhteistyökumppaneita. Merihän ei perussairautensa vuoksi voi lentää, joten tällainen ekologisempi tapa matkustaa on hänelle ainoa vaihtoehto. Ihailen hänen rohkeuttaan, sillä itse olen aina matkoillani tuntenut suurta koti-ikävää, se on myönnettävä. 

Nyt kuvittelen elämäni rauhoittuvan ja keskityn urheilun saralla ensi kevään fitnesskisoihin. Yritän jälleen kerran priorisoida levon ja huoltaa rakastaa kroppaani hyvin, vähän se vaan tuntuu olevan haasteellista minulle. Kisadieettiä on mennyt jo useamman viikon, tosin siihen on mahtunut höysteenä vapaa-aterioitakin. On kieltämättä mukava tunne, kun vaatteet eivät enää kiristä ja lihakset piirtyvät hiljakseen esiin. Minua ilahduttaa myös lempivaatteideni sopiminen jälleen ylleni, kuten tämä kuvan kestosuosikkini Better Bodiesin toppi. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta nämä Better Bodiesin vaatteet näyttävät olevan ikuisia ja vielä niin hyvän näköisiä. Kulutusta ja aikaa kestävä vaate on minun arvojeni mukaista! Eniten pidän kisaprepissä kuitenkin selkeydestä, rutiineista ja siitä, että tiedän koko ajan meneväni seuraavaa tavoitettani kohti. Kyllähän suuren suuri haaveeni olisi saada ensi vuonna EM-edustuspaikka Body fitneksen Masters 50-vuotiaiden sarjassa. Tärkeintä on kuitenkin, että nautin siitä mitä teen ja vaikka jonkun mielestä päivittäinen salaattiannokseni puputtaminen näyttää ankealta, niin nautin siitäkin. Sitä paitsi se on oikeasti herkullista, kuten maapähkinävoikin riisikakkujen ja banaanin kera. Nyt jo näenkin sieluni silmin reilaajamuruni irvistämässä ajatukselle maapähkinävoin kuorruttamista riisikakuista hytissäni ja naurahtaa nirsolle äidilleen, joka repii suolakurkutkin hampurilaisten välistä. Ja tomaatit ja kurkut ja...no jätetään nämä Auroran pimeiden puolien paljastukset toiseen blogikertaan!

Ihanaista loppusyksyä toivotellen Aurora 

Miten ihmeellinen ja monimutkainen onkaan ihmismieli! Ensin se tahtoo jotain kovasti ja sitten se ihmettelee, että mitähän sitä on tullut tahdottua. Juurikin näitä ajatuksia on Auroran mielessä vilissyt, kun kerta toisensa jälkeen tuntee itsensä elefantiksi tangolla ja sulavuus liikkeissä on mielikuvituksen tasolla vain. Takana on tällä hetkellä 11 kertaa tankotanssitreeniä kisoja varten ja niistä 3 kertaa on ollut yksityistunti valmentajani Henriikka Roon kanssa. Muuten olen itsekseni sitkeästi yrittänyt saada lukuisia liikkeitä onnistumaan ja jonkinlaista sujuvuutta syntymään koreografiaani. Olen itse tehnyt osan koreografiastani ja Henriikka on pitänyt huolen, että kaikki vaaditut liikkeet toteutuvat ja kokonaisuus toimii. Voi apua minkä haasteen edessä olenkaan! Toki ihan jokaisessa treenissä olen tehnyt jonkin edistysaskeleen ja täytynee luottaa, että niillä sipsutuksilla päästään maaliin. Mutta ihan suoraan sanoen on itseluottamukseni mennyt vahvaa aaltoliikettä ja viime yönä jo uniinikin hiipi painajainen kisatilanteesta ilman kisa-asua ja ohjelmaa. Onneksi tänään treeneissä tuli heti alkuun monta onnistunutta liikettä peräjälkeen, joten ehkä tässä vielä toivon siemen itää! En ole koskaan laittanut itseäni näin tiukkaan paikkaan. Jännitys on ollut jo ennen yksityistuntejakin melkoinen, joten mitä se onkaan kisapäivänä 5.10.2024? En ole koskaan tehnyt kehollani mitään vastaavaa saati opetellut kokonaista koreografiaa. Liikkeissäkin riittää minun mittapuullani haastetta ja laittaapa tuo 3.30 minuuttia tankotanssia "vähän" puuskuttamaankin. Vaan on se niin hienoakin olla ihan uuden kokemuksen edessä. Sitä paitsi olen oppinut aivan valtavasti tämän kisaprepin aikana uusia taitoja ja nyt pitää vielä oppia mielenhallintaa. Miten se tehdään, onkin ihan eri juttu. Sen olen kuitenkin päättänyt, että lavalle menen ja jos suorituksesta jotain jää tekemättä, niin ei muuta kuin hymy korviin ja seuraavaa liikesarjaa kohti. Mutta jännittää.Tosi kovasti. 

Tuo blogini kuva vie teidän lapsuuteni toteutuneen unelman äärelle, sitä piti vain odottaa reilu 40 vuotta. Seurasin lapsena tiiviisti missikisoja ja ihailin kovasti missiglamouria. Niin monesti kuvittelin itseni lavalle iltapuvussa hehkuen ja koko maailman säteilylläni valloittaen. Aikuisiällä missikisojen seuraaminen on ollut vähemmällä, mutta eipä tarvinnut Auroran kahta kertaa miettiä, kun Henriikka minua avecikseen kysyi Miss Suomi 2024-finaaliin. Glamourillan kruunasi rakas Merini, joka karmeaan keliin suostui meille kuskiksi. Olen hänelle siitä kovin kiitollinen! Olihan se ikimuistoinen ilta kaikkine kiinnostavine kohtaamisineen ja todella tarpeellinen irtiotto arjesta. On ihmeellistä seurata, kuinka Taivaan iskä tätä elämääni kuljettaa ja aukaisee aivan yllättäen mahdollisuuksia toteuttaa haaveita vuosien takaa. Se on joskus ihan taianomaista.

Elämäni on tällä hetkellä kieltämättä hyvin treenipainoitteista: 6 tuntia salia, reilu tunti balettia ja 2-4 tuntia tankotanssia. Vähän kävelylenkkejä vielä päälle. Ja tämä kaikki aika minimaalisella energialla, sillä suloinen offkauteni loppui ja dieettiä mennään jo kolmatta viikkoa. Päätimme valmentajani Minna Hotin kanssa aloittaa napakasti, niin saa vähän hengähtää jossain kohtaa. On kyllä ihana tunne, kun tietää aikaa olevan mukavasti. Ja täytyy sanoa, että olen nauttinut suuresti elämän selkeydestä ja kiristyvästä kunnosta. Hyvin kiintoisaa nähdä keväällä, mitä on saatu aikaan. Ainakin selkään näyttäisi vihdoinkin tulleen tavaraa, jee! Kisakuume on kyllä kova ja rakkaus lajiin on ja pysyy. Vaan eipä ole tankotanssikaan mielenkiintoaan menettänyt, haluni kehittyä siinäkin on kova. Pian alkavat taas valmennusryhmän tunnitkin tankotanssin saralla ja saan nauttia Henriikan lisäksi myös toisen valmentajani supertsemppari Sinin opeista. Vielä kun muistaisi levätä riittävästi...siinäpä taitaakin olla se Auroran ikihaaste. Olisikohan se sittenkin paras tavoite minulle?

Tankotanssi- ja fitnessterkuin, Aurora

"What if I fall? - What if you fly?" Tämä viisaus lukee Studio Moven seinällä ja se saa minut joka kerta punnitsemaan omia rajojani ja rohkeuteni astetta. Uskallan ryhtyä uusiin projekteihin innolla ja tarttua elämän tarjoamiin kiinnostaviin syötteihin ja heittäytyä virran vietäväksi. Alussa annan itseni lentää, mutta pian tulee eteen epävarmuuden alho ja pieni nega-Aurora olkapäälläni kuiskii mahdollisista riskeistä ja siitä mahdollisuudesta, että taitoni eivät ehkä riitäkään. Epäonnistumisten haamut nostavat päätään ja vetävät ihan liian helposti alas. Tuttu tunne, eikö? Mutta joskus pienikin positiivinen kommentti saa minut taas jaksamaan eteenpäin ja uskomaan toivottuihin tuloksiin. Onneksi ympärilläni on runsaasti ihmisiä, jotka ymmärtävät kannustamisen merkityksen.

Olen lähiaikoina tehnyt suuria päätöksiä ja tällä hetkellä käy mielessäni aikamoinen kuhina. Kesäni on mennyt salilla ja tankotreeneissä uurastaen, kiireettömyydestä ja hyvistä yöunista nauttien sekä kaiken kruununa tietysti läheisteni seurassa viihtyen. Olen kuunnellut paljon elämäkertoja, erityisesti urheilijoiden, ja ne ovat saaneet pohtimaan myös omaa identiteettiäni urheilijana. Isäni kommentoi taannoin, että eihän tämä minun treenaamiseni enää ole vain harrastus. No niinhän se on. Olen jo vuosia kilpaillut ihan tosissani ja tavoitteellisesti ja itse asiassa viikkojeni rytmiin vaikuttavat olennaisesti treenini ja niiden sijoittelu. Sekä tietenkin myös ravinto ja lepo nousevat tärkeään rooliin. Kun muutin näkökulmaani ja aloin ajatella itseäni tavoitteellisena urheilijana se antoi minulle aivan erilaisen puhdin treeniin. Olen toki aiemminkin tiedostanut elämäntapani kokonaisvaltaisuuden, mutta jokin asenteessani muuttui tänä kesänä. Tämä prosessi sai aikaan päätöksiä erilaisten kisasuunnitelmien suhteen ja antoi ryhtiä alkavaan syksyyn.

Ensimmäinen päätökseni liittyi ensi kevään fitnesskisojen kisapreppiin. Tähtäimessä on Body fitness masters 50-sarjan SM-kisat. Olen nyt viettänyt monta kuukautta suloista offkautta ja ruoka herkkuineen on maittanut. Rakastan ravintoloissa syömistä ja erityisesti buffetteja, myönnän. Nautittu on, kiloja on tullut ja laardikerroksen kuoriminen piti aloittaa vasta syysloman jälkeen. Ehdotin valmentajalleni Minna Hotille, että aloittaisimme rauhallisen kisaprepin jo syyskuun alusta. Tuleehan siinä pitkä dieetti, mutta minulle sopii hyvin selkeys arjessa ja kieltämättä nautin myös kevyemmästä olotilasta. Jos siis joku haluaa minua hemmotella hyvillä ruuilla, niin elokuun aikana herkuttelija-Aurora ottaa ilolla kutsuja vastaan. Kyllähän tuohon dieettiin toki pieniä taukoja tulee syyslomalla ja jouluna, mutta herkut ja buffat saavat muutamaksi kuukaudeksi sitten jäädä. Ja hyvä niin, sillä tämä päätös toi minulle - uskomatonta kyllä - levollisen ja odottavan mielen. Pian saa taas aloittaa valmistautumisen fitnesskisalavoja kohti. Paljon se jälleen vaatii työtä, mutta on se vaan kivaakin! Minnan valmennuksessa on hienoa kulkea jälleen tämäkin kisataival. 

Tähän eivät jääneet kuitenkaan isot päätökset. Kesäkuussa tuli vuosi täyteen tankotanssiharrastustani. Kävin viime lukuvuoden valmennusryhmässä kaksi kertaa viikossa ja kesän aikana olen käynyt satunnaisilla irtotunneilla. Tuntui kuitenkin, että tankotanssitreeneissä oli jotenkin seinä vastassa. Vaikka kuinka yritti, ei yhtäkkiä pystynytkään samoihin temppuihin kuin aiemmin. Tähän oli kaksi syytä; fyysinen väsymys ja lisääntynyt kehonpaino. Jatkoin sitkeästi yrittämistä, välillä turhautuenkin - ja sitten alkoi taas pilkahtaa entistä osaamista tekemisessä. Olimme valmentajieni Sini-Susanna Paavilaisen ja Henriikka Roon kanssa puhuneet kilpailemisesta ja se oli kyllä kaukainen haaveeni. Keväällä sain jo hieman koreografiaakin alulle. Niinpä jokin aika sitten otin asian rohkeasti puheeksi, vaikka kuvittelinkin ihan typeriä unelmoivani. Valmentajillani on kuitenkin usko minuun ja kun Henriikka minulle tarkemmin selvitti, mitä tämä projekti käytännössä vaatisi, lehahtivat perhoset villiin lentoon masussani ja kisakiilto syttyi silmiini. Henriikka tekisi minulle oman alkuideointini pohjalta koreografian ja valmentaisi minut 5.10.2024 Tampereella järjestettäviin harrastajakisoihin. Tässä lajissa fitnekseen verrattuna olennainen ero on se, että kisaan ennen kaikkea itseäni vastaan ja tavoitteeni on saada ehjä ja sulava kilpailusuoritus. Minun 50+ sarjassani ei kovasti taida kilpailijatunkua olla. Tiedostan toki oman taitotasoni ja hurjimmat temput jäävät hamaan tulevaisuuteen, mutta monenlaista haastetta tuo ohjelma silti minulle asettaa. Henriikka antoi minulle taannoin tehtäväksi tehdä pyörivällä tangolla liikkeen nimeltä kaksonen. Se tuntui pelottavalta, koska joudun menemään pyörivällä tangolla pää alaspäin, kädet irti ja pito vain toisella jalalla ja kyljellä. Pääni sanoi, että en ehkä pysty...mutta muutaman yrityksen jälkeen se onnistui! Vaatiihan se vielä treeniä sulavuudessa, mutta se oli minulle iso askel. Törmään tankotanssissa usein siihen, että en uskalla ottaa tarpeeksi vauhtia ja antaa liikkeen kantaa. En vain luota tarpeeksi. Jään monesti jäkittämään siihen kohtaan, missä liike on kaikkein raskain. Valmentajani sitten tsemppaavat minua ja vakuuttavat, että "anna mennä vaan, minä olen kyllä tässä varmistelemassa". Uskaltaisinko? Mitä jos putoan? Kun uskallan, on euforian määrä ihan ääretön ja kantaa taas kohti seuraavia yrityksiä.

Olen kovin innoissani näistä tulevista viikoista, sillä nyt alkaa kova harjoittelu tankokisoja kohti. On todella kiintoisaa lähteä treenaamaan kokonaista 3.30 minuutin kisakoreografiaa. Henriikalla on pitkä ja laaja kokemus tällä saralla, joten olen hyvissä käsissä. Ohjelmassa pitäisi mm. kiivetä yli 2,2 m korkeuteen kummallakin tangolla ja lattialla pitäisi suorittaa akrobaattisia kuvioita. MInulle nämä ovat isoja haasteita ja sanoinkin Henriikalle, että jos ja kun pääsen tavoitteeseeni, olen tehnyt jotain mihin en koskaan uskonut pystyväni. Jälleen olisi yksi unelma toteutunut. Lennänkö vai putoanko - se jää nähtäväksi. Pääasia on, että uskalsin ottaa ensimmäisen askeleen ja nyt olen valmis levittämään siipeni.

Lennokkain terveisin, Aurora 

Kiireettömiä aamuja ilman aikatauluja ja herätyskelloa, kalenterilehdet tyhjinä ja muistion tehtäväsivut niin ikään. Aikaa vihdoin rakkailleni, ystävilleni, harrastuksilleni, itseni huoltamiselle. Näin menisi unelmissani tämä juuri alkanut kesäloma. Monet minulta kysyvät, että ihanko saat vain lomailla. Jos kellokorttityössä olisin, niin olisin kyllä monien lomapäivien verran tehnyt tänä vuonna tunteja sisään. Havahduin jossain kohtaa kevättä, että en ollut viikkokausiin pitänyt täysin vapaapäivää. Joka päivä olin tehnyt jotakin työhön liittyvää juttua ja tahti vain koveni loppua kohden. Vakuutin peilikuvalleni, että vielä vähän ja sitten saat levätä. Kuvittelin pienen epäuskon pilkistäneen katseessaan - tunnenhan itseni. Tämä lukuvuosi kuljetti minua yksityisasioissa Espanjaan ja Italiaan ja töiden myötä Saksaan ja Ruotsiin. Olen siis matkustanut minun mittapuullani todella paljon. Monenlaisia kiintoisia projekteja on liittynyt tähän vuoteen, ikimuistoisia hetkiä oppilaideni kanssa on ollut monia. Kaiken hulinan keskellä kysyin itseltäni miksi ihmeessä teen näin paljon töitä ja sellaisiakin, jotka voisin jättää muiden harteille tai tekemättä, ei maailma siitä kaatuisi. Siispä analysoin hieman opettajuuttani ja ymmärsin, että kaiken ytimessä on toinen ihminen. Haluan tuottaa toisille hyvää mieltä ja jos mahdoliista, myös keventää heidän työtaakkaansa. Haluan antaa oppilaille kokemuksia, jotka kantavat heitä elämässä jatkossakin ja antavat kenties itsevarmuutta luoviessaan elämän vesillä. Ahkeroin, koska teen asioita ihmiselle, en esimerkiksi yrityksen paremman tilinpäätöksen vuoksi. Tosin tärkeäähän myös yrityksen menestys on, koska se parhaimmassa tapauksessa se takaa työpaikkojen säilymisen ja luo kenties uusia. Mutta opettajan työssä ja vapaaehtoistehtävissäni näen tekojeni vaikutuksen hieman nopeammin. Toisaalta ihmisen vuoksi ahertaminen pätee myös itseeni, sillä monet asiat teen ihan itseäni varten. Tykkään asioiden tekemisestä, en sivusta katselemisesta. Katan pöydän kauniiksi tai panostan sisustukseen, koska pidän siitä itse. Sen lisäksi myös ihmiset ympärilläni nauttivat. Kyllä itseäänkin pitää ajatella - ja voimavarojaan. Siksi olenkin nyt hyvin varovainen sen tyhjän kesäkalenterini kanssa ja muistelen sen "ei"-sanan käyttöä. Kuuliainen Aurora minussa ei sitä aina muista.

Olemme 22-vuotiaan lapseni kanssa puhuneet paljon neutraalista asenteesta sukupuoliin ja hän on minua jälleen viisaudellaan herätellyt tähän aikaan. Olenhan kasvanut maailmassa, jossa todettiin monen asian olevan sopimatonta tytöille ja tai vastaavasti joidenkin asioiden pojille. Muistan olleeni hyvin närkästynyt, jos minulle sanottin, että en voi riehua kuin poika tai että nämä ovat niitä naisille kuuluvia töitä. Minut on kasvatettu kohteliaaksi ja kuuliaiseksi, pienellä paikkakunnalla piti esiintyä edustavasti. Niinpä nuoruusiän irtiotot tapahtuivat isommassa naapurikaupungissa pois tuttujen silmien alta. Oikestaan vasta opiskeluvuosina riuhtaisin itseni edes hieman irti kuuliaisuuden kahleista ja vapautta rakastava osa minusta pääsi valloilleen. Joskus kieltämättä vähän liikaakin, mutta kaikesta selvittiin. Sekin kuuluu ihmisenä kasvuun. Nykyään puhutaan paljon moninaisuudesta ja avarakatseisuudesta. Minun nuoruudessani 90-luvun taitteessa sai olla aika vapaasti sen näköinen, kuin oli. Meitä oli moneen lähtöön. Ei ollut somen asettamia paineita ja minäkuva ei määrittynyt tykkäysten lukumäärän kautta. Minä pukeuduin tuohon aikaan hyvin aikuismaisesti jakkupukuihin ja käytin isoja korvakoruja ja hattuja. Hyvä ryhtini loi varmasti minusta lisäksi kopean vaikutelman ja siitä sain toki kuulla. Mutta jatkoin kulkuani, koska viihdyin siinä miltä näytin. Vuosien myötä tyylini vaihtui maihinnousukenkiin ja nahkatakkiin ja ystävien kanssa illat hujahtivat savuisissa kuppiloissa. Jotain rajojen rikkomista sekin oli. Hameet eivät koskaan olleet oikein minun juttuni. Muistan yhdenkin illan, kun jostain syystä olin hankkinut kukkamekon ja hiuksetkin vielä olivat luonnonkiharalla valtoimenaan. Hyvin "tyttömäinen" look. No satuin sitten illan päätteeksi hieman kompastumaan ja sihahdin kiukustuneena, että "kun minulla on tämä mekkokin päällä". No mekonhan syy se varmasti oli... Viihdyin usein erinomaisesti liivissä, suorissa housuissa, paitapuserossa ja hiukset visusti ponnarilla. Kun viime viikolla vietettiin ysiluokkien perinteistä juhlabrunssia, päätin pukeutua mekon sijaan näin:

Oloni tuntui niin kotoisalta ja monet kysyivät, että olenko kenties Meriltäni käynyt lainaamassa vaatteita. Itse asiassa kävin lainaamassa alun perin minulle kuuluneita vaatteita, vain solmuke oli häneltä. Tuli hieno asukokonaisuus ja hämmentävää kyllä, se herätti myös paljon huomiota. Mietin, että taidanpa jatkossakin pukeutua enemmän tähän tyyliin, se tuntui niin omalta mekkojen sijaan.

Palaan vielä tuohon tyttö-poikateemaan ja hurjana vellovaan keskusteluun eri nimityksistä tähän asiaan liittyen. Miksemme voisi olla vain ihmisiä kun joka tapauksessa olemme kaikki ihan erilaisia keskenämme? Mielestäni pitää kunnioittaa sitä, jos joku ei halua itseään kutsuttavan tytöksi tai pojaksi. Olen itsekin tottunut puhumaan tytöistä ja pojista ja sukupuolineutraaleihin nimityksiin on aluksi vaikeaa tottua, mutta mielestäni tässä ollaan tärkeän asian äärellä. On vapauttavaa saada olla sellainen kuin on sekä kasvaa ja kehittyä rauhassa ilman yhteiskunnan tekemää lokerointia. On toki tärkeää asettaa elämässä rajoja, mutta niiden ei tarvitsisi ulottua siihen, mitä saat tehdä vain sen vuoksi että sinut on määritelty pojaksi tai tytöksi. Me sorrumme niin kovin helposti kommentoimaan toisen ulkonäköä tai valintoja. Ohimennen heitetty kommentti saattaa meidän näkökulmastamme olla positiivinen tai ei ainakaan ole ajateltu mitenkään loukkaavana. Tästä esimerkkinä kommentti: "sinähän olet hoikistunut". Se saattaa tarkoittaa toiselle sitä, että aiempi vartalon malli ei ollut positiivinen asia. Eri asia on toki, jos tietää henkilön ihan tarkoituksella laihduttaneen ja hoikistunut ulkomuoto on ollutkin tavoite. Itse olen kuullut monenlaisia kommentteja vartalostani, koska olen ollut elämäni eri vaiheissa hyvin vaihtelevan kokoinen, muun muassa urheilulajini vuoksi. Aina kommentit eivät tunnu positiiviselta, vaikka sellaiseksi olisivatkin tarkoitetut. Onko teidän mielestänne fiksua sanoa, että kisakuntoon prepatut fitnesskilpailijat näyttävät kauheilta? Kokemus siitä, että ei kelpaa sellaisena kuin on, tekee karmeaa jälkeä ihmisen itsetunnolle. Toisaalta pitää kuitenkin muistaa, että kehuilla voi olla myös itsetuntoa vahvistava vaikutus ja positiivinen palaute kantaa pitkälle. 

Kesäkuussa vietetään Pridea ja se herättää monissa vahvoja mielipiteitä ja tuntemuksia. Se muistuttaa meitä myös siitä, että on lukuisia muita vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen törmäävät ennakkoluuloihin ja syrjintään. Sen tosiasian muuttamiseksi meidän pitäisi jokaisen tehdä töitä avartamalla katsettamme ja nähdä moninaisuudessa mahdollisuus. Mitä sitten, jos toinen pukeutuu, käyttäytyy ja elää eri tavalla kuin minä? Moninaisuus kuuluu tähän maailmaan. Katsokaapa vaikka luontoa ympärillämme kaikkine ihmeineen!

Mikä minä sitten olen ja mihin kuulun? Teen asioita, jotka herättävät toisissa hämmennystä tai ehkä jopa halveksuntaa - ja myös ihailua. Olen Aurora - uskovainen, ruotsin opettaja, fitnessurheilija, tankotanssija, olin kouluni ainoa kuuden laudaturin ylioppilas vuonna 1992, yksinhuoltajaäiti, viisikymppinen...kaikki nämä herättävät mielikuvia ja mielipiteitä. Vai kuinka? Kun katson peiliin, toivon näkeväni ihmisen, joka elää itsensä näköistä elämää ja antaa sitä kautta muillekin iloa ja toivoa.

Aurinkoisia kesän päiviä toivottaen Aurora