Miten ihmeellinen ja monimutkainen onkaan ihmismieli! Ensin se tahtoo jotain kovasti ja sitten se ihmettelee, että mitähän sitä on tullut tahdottua. Juurikin näitä ajatuksia on Auroran mielessä vilissyt, kun kerta toisensa jälkeen tuntee itsensä elefantiksi tangolla ja sulavuus liikkeissä on mielikuvituksen tasolla vain. Takana on tällä hetkellä 11 kertaa tankotanssitreeniä kisoja varten ja niistä 3 kertaa on ollut yksityistunti valmentajani Henriikka Roon kanssa. Muuten olen itsekseni sitkeästi yrittänyt saada lukuisia liikkeitä onnistumaan ja jonkinlaista sujuvuutta syntymään koreografiaani. Olen itse tehnyt osan koreografiastani ja Henriikka on pitänyt huolen, että kaikki vaaditut liikkeet toteutuvat ja kokonaisuus toimii. Voi apua minkä haasteen edessä olenkaan! Toki ihan jokaisessa treenissä olen tehnyt jonkin edistysaskeleen ja täytynee luottaa, että niillä sipsutuksilla päästään maaliin. Mutta ihan suoraan sanoen on itseluottamukseni mennyt vahvaa aaltoliikettä ja viime yönä jo uniinikin hiipi painajainen kisatilanteesta ilman kisa-asua ja ohjelmaa. Onneksi tänään treeneissä tuli heti alkuun monta onnistunutta liikettä peräjälkeen, joten ehkä tässä vielä toivon siemen itää! En ole koskaan laittanut itseäni näin tiukkaan paikkaan. Jännitys on ollut jo ennen yksityistuntejakin melkoinen, joten mitä se onkaan kisapäivänä 5.10.2024? En ole koskaan tehnyt kehollani mitään vastaavaa saati opetellut kokonaista koreografiaa. Liikkeissäkin riittää minun mittapuullani haastetta ja laittaapa tuo 3.30 minuuttia tankotanssia "vähän" puuskuttamaankin. Vaan on se niin hienoakin olla ihan uuden kokemuksen edessä. Sitä paitsi olen oppinut aivan valtavasti tämän kisaprepin aikana uusia taitoja ja nyt pitää vielä oppia mielenhallintaa. Miten se tehdään, onkin ihan eri juttu. Sen olen kuitenkin päättänyt, että lavalle menen ja jos suorituksesta jotain jää tekemättä, niin ei muuta kuin hymy korviin ja seuraavaa liikesarjaa kohti. Mutta jännittää.Tosi kovasti. 

Tuo blogini kuva vie teidän lapsuuteni toteutuneen unelman äärelle, sitä piti vain odottaa reilu 40 vuotta. Seurasin lapsena tiiviisti missikisoja ja ihailin kovasti missiglamouria. Niin monesti kuvittelin itseni lavalle iltapuvussa hehkuen ja koko maailman säteilylläni valloittaen. Aikuisiällä missikisojen seuraaminen on ollut vähemmällä, mutta eipä tarvinnut Auroran kahta kertaa miettiä, kun Henriikka minua avecikseen kysyi Miss Suomi 2024-finaaliin. Glamourillan kruunasi rakas Merini, joka karmeaan keliin suostui meille kuskiksi. Olen hänelle siitä kovin kiitollinen! Olihan se ikimuistoinen ilta kaikkine kiinnostavine kohtaamisineen ja todella tarpeellinen irtiotto arjesta. On ihmeellistä seurata, kuinka Taivaan iskä tätä elämääni kuljettaa ja aukaisee aivan yllättäen mahdollisuuksia toteuttaa haaveita vuosien takaa. Se on joskus ihan taianomaista.

Elämäni on tällä hetkellä kieltämättä hyvin treenipainoitteista: 6 tuntia salia, reilu tunti balettia ja 2-4 tuntia tankotanssia. Vähän kävelylenkkejä vielä päälle. Ja tämä kaikki aika minimaalisella energialla, sillä suloinen offkauteni loppui ja dieettiä mennään jo kolmatta viikkoa. Päätimme valmentajani Minna Hotin kanssa aloittaa napakasti, niin saa vähän hengähtää jossain kohtaa. On kyllä ihana tunne, kun tietää aikaa olevan mukavasti. Ja täytyy sanoa, että olen nauttinut suuresti elämän selkeydestä ja kiristyvästä kunnosta. Hyvin kiintoisaa nähdä keväällä, mitä on saatu aikaan. Ainakin selkään näyttäisi vihdoinkin tulleen tavaraa, jee! Kisakuume on kyllä kova ja rakkaus lajiin on ja pysyy. Vaan eipä ole tankotanssikaan mielenkiintoaan menettänyt, haluni kehittyä siinäkin on kova. Pian alkavat taas valmennusryhmän tunnitkin tankotanssin saralla ja saan nauttia Henriikan lisäksi myös toisen valmentajani supertsemppari Sinin opeista. Vielä kun muistaisi levätä riittävästi...siinäpä taitaakin olla se Auroran ikihaaste. Olisikohan se sittenkin paras tavoite minulle?

Tankotanssi- ja fitnessterkuin, Aurora

 

"What if I fall? - What if you fly?" Tämä viisaus lukee Studio Moven seinällä ja se saa minut joka kerta punnitsemaan omia rajojani ja rohkeuteni astetta. Uskallan ryhtyä uusiin projekteihin innolla ja tarttua elämän tarjoamiin kiinnostaviin syötteihin ja heittäytyä virran vietäväksi. Alussa annan itseni lentää, mutta pian tulee eteen epävarmuuden alho ja pieni nega-Aurora olkapäälläni kuiskii mahdollisista riskeistä ja siitä mahdollisuudesta, että taitoni eivät ehkä riitäkään. Epäonnistumisten haamut nostavat päätään ja vetävät ihan liian helposti alas. Tuttu tunne, eikö? Mutta joskus pienikin positiivinen kommentti saa minut taas jaksamaan eteenpäin ja uskomaan toivottuihin tuloksiin. Onneksi ympärilläni on runsaasti ihmisiä, jotka ymmärtävät kannustamisen merkityksen.

Olen lähiaikoina tehnyt suuria päätöksiä ja tällä hetkellä käy mielessäni aikamoinen kuhina. Kesäni on mennyt salilla ja tankotreeneissä uurastaen, kiireettömyydestä ja hyvistä yöunista nauttien sekä kaiken kruununa tietysti läheisteni seurassa viihtyen. Olen kuunnellut paljon elämäkertoja, erityisesti urheilijoiden, ja ne ovat saaneet pohtimaan myös omaa identiteettiäni urheilijana. Isäni kommentoi taannoin, että eihän tämä minun treenaamiseni enää ole vain harrastus. No niinhän se on. Olen jo vuosia kilpaillut ihan tosissani ja tavoitteellisesti ja itse asiassa viikkojeni rytmiin vaikuttavat olennaisesti treenini ja niiden sijoittelu. Sekä tietenkin myös ravinto ja lepo nousevat tärkeään rooliin. Kun muutin näkökulmaani ja aloin ajatella itseäni tavoitteellisena urheilijana se antoi minulle aivan erilaisen puhdin treeniin. Olen toki aiemminkin tiedostanut elämäntapani kokonaisvaltaisuuden, mutta jokin asenteessani muuttui tänä kesänä. Tämä prosessi sai aikaan päätöksiä erilaisten kisasuunnitelmien suhteen ja antoi ryhtiä alkavaan syksyyn.

Ensimmäinen päätökseni liittyi ensi kevään fitnesskisojen kisapreppiin. Tähtäimessä on Body fitness masters 50-sarjan SM-kisat. Olen nyt viettänyt monta kuukautta suloista offkautta ja ruoka herkkuineen on maittanut. Rakastan ravintoloissa syömistä ja erityisesti buffetteja, myönnän. Nautittu on, kiloja on tullut ja laardikerroksen kuoriminen piti aloittaa vasta syysloman jälkeen. Ehdotin valmentajalleni Minna Hotille, että aloittaisimme rauhallisen kisaprepin jo syyskuun alusta. Tuleehan siinä pitkä dieetti, mutta minulle sopii hyvin selkeys arjessa ja kieltämättä nautin myös kevyemmästä olotilasta. Jos siis joku haluaa minua hemmotella hyvillä ruuilla, niin elokuun aikana herkuttelija-Aurora ottaa ilolla kutsuja vastaan. Kyllähän tuohon dieettiin toki pieniä taukoja tulee syyslomalla ja jouluna, mutta herkut ja buffat saavat muutamaksi kuukaudeksi sitten jäädä. Ja hyvä niin, sillä tämä päätös toi minulle - uskomatonta kyllä - levollisen ja odottavan mielen. Pian saa taas aloittaa valmistautumisen fitnesskisalavoja kohti. Paljon se jälleen vaatii työtä, mutta on se vaan kivaakin! Minnan valmennuksessa on hienoa kulkea jälleen tämäkin kisataival. 

Tähän eivät jääneet kuitenkaan isot päätökset. Kesäkuussa tuli vuosi täyteen tankotanssiharrastustani. Kävin viime lukuvuoden valmennusryhmässä kaksi kertaa viikossa ja kesän aikana olen käynyt satunnaisilla irtotunneilla. Tuntui kuitenkin, että tankotanssitreeneissä oli jotenkin seinä vastassa. Vaikka kuinka yritti, ei yhtäkkiä pystynytkään samoihin temppuihin kuin aiemmin. Tähän oli kaksi syytä; fyysinen väsymys ja lisääntynyt kehonpaino. Jatkoin sitkeästi yrittämistä, välillä turhautuenkin - ja sitten alkoi taas pilkahtaa entistä osaamista tekemisessä. Olimme valmentajieni Sini-Susanna Paavilaisen ja Henriikka Roon kanssa puhuneet kilpailemisesta ja se oli kyllä kaukainen haaveeni. Keväällä sain jo hieman koreografiaakin alulle. Niinpä jokin aika sitten otin asian rohkeasti puheeksi, vaikka kuvittelinkin ihan typeriä unelmoivani. Valmentajillani on kuitenkin usko minuun ja kun Henriikka minulle tarkemmin selvitti, mitä tämä projekti käytännössä vaatisi, lehahtivat perhoset villiin lentoon masussani ja kisakiilto syttyi silmiini. Henriikka tekisi minulle oman alkuideointini pohjalta koreografian ja valmentaisi minut 5.10.2024 Tampereella järjestettäviin harrastajakisoihin. Tässä lajissa fitnekseen verrattuna olennainen ero on se, että kisaan ennen kaikkea itseäni vastaan ja tavoitteeni on saada ehjä ja sulava kilpailusuoritus. Minun 50+ sarjassani ei kovasti taida kilpailijatunkua olla. Tiedostan toki oman taitotasoni ja hurjimmat temput jäävät hamaan tulevaisuuteen, mutta monenlaista haastetta tuo ohjelma silti minulle asettaa. Henriikka antoi minulle taannoin tehtäväksi tehdä pyörivällä tangolla liikkeen nimeltä kaksonen. Se tuntui pelottavalta, koska joudun menemään pyörivällä tangolla pää alaspäin, kädet irti ja pito vain toisella jalalla ja kyljellä. Pääni sanoi, että en ehkä pysty...mutta muutaman yrityksen jälkeen se onnistui! Vaatiihan se vielä treeniä sulavuudessa, mutta se oli minulle iso askel. Törmään tankotanssissa usein siihen, että en uskalla ottaa tarpeeksi vauhtia ja antaa liikkeen kantaa. En vain luota tarpeeksi. Jään monesti jäkittämään siihen kohtaan, missä liike on kaikkein raskain. Valmentajani sitten tsemppaavat minua ja vakuuttavat, että "anna mennä vaan, minä olen kyllä tässä varmistelemassa". Uskaltaisinko? Mitä jos putoan? Kun uskallan, on euforian määrä ihan ääretön ja kantaa taas kohti seuraavia yrityksiä.

Olen kovin innoissani näistä tulevista viikoista, sillä nyt alkaa kova harjoittelu tankokisoja kohti. On todella kiintoisaa lähteä treenaamaan kokonaista 3.30 minuutin kisakoreografiaa. Henriikalla on pitkä ja laaja kokemus tällä saralla, joten olen hyvissä käsissä. Ohjelmassa pitäisi mm. kiivetä yli 2,2 m korkeuteen kummallakin tangolla ja lattialla pitäisi suorittaa akrobaattisia kuvioita. MInulle nämä ovat isoja haasteita ja sanoinkin Henriikalle, että jos ja kun pääsen tavoitteeseeni, olen tehnyt jotain mihin en koskaan uskonut pystyväni. Jälleen olisi yksi unelma toteutunut. Lennänkö vai putoanko - se jää nähtäväksi. Pääasia on, että uskalsin ottaa ensimmäisen askeleen ja nyt olen valmis levittämään siipeni.

Lennokkain terveisin, Aurora 

Kiireettömiä aamuja ilman aikatauluja ja herätyskelloa, kalenterilehdet tyhjinä ja muistion tehtäväsivut niin ikään. Aikaa vihdoin rakkailleni, ystävilleni, harrastuksilleni, itseni huoltamiselle. Näin menisi unelmissani tämä juuri alkanut kesäloma. Monet minulta kysyvät, että ihanko saat vain lomailla. Jos kellokorttityössä olisin, niin olisin kyllä monien lomapäivien verran tehnyt tänä vuonna tunteja sisään. Havahduin jossain kohtaa kevättä, että en ollut viikkokausiin pitänyt täysin vapaapäivää. Joka päivä olin tehnyt jotakin työhön liittyvää juttua ja tahti vain koveni loppua kohden. Vakuutin peilikuvalleni, että vielä vähän ja sitten saat levätä. Kuvittelin pienen epäuskon pilkistäneen katseessaan - tunnenhan itseni. Tämä lukuvuosi kuljetti minua yksityisasioissa Espanjaan ja Italiaan ja töiden myötä Saksaan ja Ruotsiin. Olen siis matkustanut minun mittapuullani todella paljon. Monenlaisia kiintoisia projekteja on liittynyt tähän vuoteen, ikimuistoisia hetkiä oppilaideni kanssa on ollut monia. Kaiken hulinan keskellä kysyin itseltäni miksi ihmeessä teen näin paljon töitä ja sellaisiakin, jotka voisin jättää muiden harteille tai tekemättä, ei maailma siitä kaatuisi. Siispä analysoin hieman opettajuuttani ja ymmärsin, että kaiken ytimessä on toinen ihminen. Haluan tuottaa toisille hyvää mieltä ja jos mahdoliista, myös keventää heidän työtaakkaansa. Haluan antaa oppilaille kokemuksia, jotka kantavat heitä elämässä jatkossakin ja antavat kenties itsevarmuutta luoviessaan elämän vesillä. Ahkeroin, koska teen asioita ihmiselle, en esimerkiksi yrityksen paremman tilinpäätöksen vuoksi. Tosin tärkeäähän myös yrityksen menestys on, koska se parhaimmassa tapauksessa se takaa työpaikkojen säilymisen ja luo kenties uusia. Mutta opettajan työssä ja vapaaehtoistehtävissäni näen tekojeni vaikutuksen hieman nopeammin. Toisaalta ihmisen vuoksi ahertaminen pätee myös itseeni, sillä monet asiat teen ihan itseäni varten. Tykkään asioiden tekemisestä, en sivusta katselemisesta. Katan pöydän kauniiksi tai panostan sisustukseen, koska pidän siitä itse. Sen lisäksi myös ihmiset ympärilläni nauttivat. Kyllä itseäänkin pitää ajatella - ja voimavarojaan. Siksi olenkin nyt hyvin varovainen sen tyhjän kesäkalenterini kanssa ja muistelen sen "ei"-sanan käyttöä. Kuuliainen Aurora minussa ei sitä aina muista.

Olemme 22-vuotiaan lapseni kanssa puhuneet paljon neutraalista asenteesta sukupuoliin ja hän on minua jälleen viisaudellaan herätellyt tähän aikaan. Olenhan kasvanut maailmassa, jossa todettiin monen asian olevan sopimatonta tytöille ja tai vastaavasti joidenkin asioiden pojille. Muistan olleeni hyvin närkästynyt, jos minulle sanottin, että en voi riehua kuin poika tai että nämä ovat niitä naisille kuuluvia töitä. Minut on kasvatettu kohteliaaksi ja kuuliaiseksi, pienellä paikkakunnalla piti esiintyä edustavasti. Niinpä nuoruusiän irtiotot tapahtuivat isommassa naapurikaupungissa pois tuttujen silmien alta. Oikestaan vasta opiskeluvuosina riuhtaisin itseni edes hieman irti kuuliaisuuden kahleista ja vapautta rakastava osa minusta pääsi valloilleen. Joskus kieltämättä vähän liikaakin, mutta kaikesta selvittiin. Sekin kuuluu ihmisenä kasvuun. Nykyään puhutaan paljon moninaisuudesta ja avarakatseisuudesta. Minun nuoruudessani 90-luvun taitteessa sai olla aika vapaasti sen näköinen, kuin oli. Meitä oli moneen lähtöön. Ei ollut somen asettamia paineita ja minäkuva ei määrittynyt tykkäysten lukumäärän kautta. Minä pukeuduin tuohon aikaan hyvin aikuismaisesti jakkupukuihin ja käytin isoja korvakoruja ja hattuja. Hyvä ryhtini loi varmasti minusta lisäksi kopean vaikutelman ja siitä sain toki kuulla. Mutta jatkoin kulkuani, koska viihdyin siinä miltä näytin. Vuosien myötä tyylini vaihtui maihinnousukenkiin ja nahkatakkiin ja ystävien kanssa illat hujahtivat savuisissa kuppiloissa. Jotain rajojen rikkomista sekin oli. Hameet eivät koskaan olleet oikein minun juttuni. Muistan yhdenkin illan, kun jostain syystä olin hankkinut kukkamekon ja hiuksetkin vielä olivat luonnonkiharalla valtoimenaan. Hyvin "tyttömäinen" look. No satuin sitten illan päätteeksi hieman kompastumaan ja sihahdin kiukustuneena, että "kun minulla on tämä mekkokin päällä". No mekonhan syy se varmasti oli... Viihdyin usein erinomaisesti liivissä, suorissa housuissa, paitapuserossa ja hiukset visusti ponnarilla. Kun viime viikolla vietettiin ysiluokkien perinteistä juhlabrunssia, päätin pukeutua mekon sijaan näin:

Oloni tuntui niin kotoisalta ja monet kysyivät, että olenko kenties Meriltäni käynyt lainaamassa vaatteita. Itse asiassa kävin lainaamassa alun perin minulle kuuluneita vaatteita, vain solmuke oli häneltä. Tuli hieno asukokonaisuus ja hämmentävää kyllä, se herätti myös paljon huomiota. Mietin, että taidanpa jatkossakin pukeutua enemmän tähän tyyliin, se tuntui niin omalta mekkojen sijaan.

Palaan vielä tuohon tyttö-poikateemaan ja hurjana vellovaan keskusteluun eri nimityksistä tähän asiaan liittyen. Miksemme voisi olla vain ihmisiä kun joka tapauksessa olemme kaikki ihan erilaisia keskenämme? Mielestäni pitää kunnioittaa sitä, jos joku ei halua itseään kutsuttavan tytöksi tai pojaksi. Olen itsekin tottunut puhumaan tytöistä ja pojista ja sukupuolineutraaleihin nimityksiin on aluksi vaikeaa tottua, mutta mielestäni tässä ollaan tärkeän asian äärellä. On vapauttavaa saada olla sellainen kuin on sekä kasvaa ja kehittyä rauhassa ilman yhteiskunnan tekemää lokerointia. On toki tärkeää asettaa elämässä rajoja, mutta niiden ei tarvitsisi ulottua siihen, mitä saat tehdä vain sen vuoksi että sinut on määritelty pojaksi tai tytöksi. Me sorrumme niin kovin helposti kommentoimaan toisen ulkonäköä tai valintoja. Ohimennen heitetty kommentti saattaa meidän näkökulmastamme olla positiivinen tai ei ainakaan ole ajateltu mitenkään loukkaavana. Tästä esimerkkinä kommentti: "sinähän olet hoikistunut". Se saattaa tarkoittaa toiselle sitä, että aiempi vartalon malli ei ollut positiivinen asia. Eri asia on toki, jos tietää henkilön ihan tarkoituksella laihduttaneen ja hoikistunut ulkomuoto on ollutkin tavoite. Itse olen kuullut monenlaisia kommentteja vartalostani, koska olen ollut elämäni eri vaiheissa hyvin vaihtelevan kokoinen, muun muassa urheilulajini vuoksi. Aina kommentit eivät tunnu positiiviselta, vaikka sellaiseksi olisivatkin tarkoitetut. Onko teidän mielestänne fiksua sanoa, että kisakuntoon prepatut fitnesskilpailijat näyttävät kauheilta? Kokemus siitä, että ei kelpaa sellaisena kuin on, tekee karmeaa jälkeä ihmisen itsetunnolle. Toisaalta pitää kuitenkin muistaa, että kehuilla voi olla myös itsetuntoa vahvistava vaikutus ja positiivinen palaute kantaa pitkälle. 

Kesäkuussa vietetään Pridea ja se herättää monissa vahvoja mielipiteitä ja tuntemuksia. Se muistuttaa meitä myös siitä, että on lukuisia muita vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen törmäävät ennakkoluuloihin ja syrjintään. Sen tosiasian muuttamiseksi meidän pitäisi jokaisen tehdä töitä avartamalla katsettamme ja nähdä moninaisuudessa mahdollisuus. Mitä sitten, jos toinen pukeutuu, käyttäytyy ja elää eri tavalla kuin minä? Moninaisuus kuuluu tähän maailmaan. Katsokaapa vaikka luontoa ympärillämme kaikkine ihmeineen!

Mikä minä sitten olen ja mihin kuulun? Teen asioita, jotka herättävät toisissa hämmennystä tai ehkä jopa halveksuntaa - ja myös ihailua. Olen Aurora - uskovainen, ruotsin opettaja, fitnessurheilija, tankotanssija, olin kouluni ainoa kuuden laudaturin ylioppilas vuonna 1992, yksinhuoltajaäiti, viisikymppinen...kaikki nämä herättävät mielikuvia ja mielipiteitä. Vai kuinka? Kun katson peiliin, toivon näkeväni ihmisen, joka elää itsensä näköistä elämää ja antaa sitä kautta muillekin iloa ja toivoa.

Aurinkoisia kesän päiviä toivottaen Aurora

 

Täytän ensi viikolla 51 vuotta ja takanani on yksi elämäni hienoimmista vuosista. Alkuvuoden kruunasivat Supersankariteemaiset 50v-syntymäpäiväni ja tammikuussa ilmestynyt Askel-lehden monisivuinen artikkeli minusta, jossa hienosti tuotiin esille elämäni tärkeitä arvoja ja kirjoitettiin artikkelissa myös fitnessurheilusta ja liikunnan merkityksestä elämässä. Vuosi jatkui fitnesskisoilla keväällä sekä syksyllä ja aikamoisen kisaputken kruunasivat marraskuiset MM-kisat Espanjassa Santa Susannassa. Kisa oli minulle kahdestoista ja pitkälle on tosiaan tultu kevään 2017 ensimmäisistä fitnesskilpailuista. Matka oli kaikin puolin niin täydellinen, että saan siitä voimia vielä pitkään. Aloitin jokaisen aamuni kävelyllä meren rannalla ja joka aamu meri näytti minulle erilaiset kasvonsa. Se oli niin kiehtovaa ja mieltä rauhoittavaa, minun sieluni rauhan maisema todellakin. Huonetoverinikin oli mitä parhain; Elin Liewendahl Ahvenanmaalta ja meillä oli ratkiriemukkaita hetkiä runsaasti tuon viikon aikana. Kaikki oli niin leppoisaa ja sujuvaa yhteiselossamme ja se ei ole itsestäänselvyys viimeisinä kisadieetin päivinä, kun kisajännitys kasvaa ja pitkä dieetti alkaa tuntua. Ja hotellimme oli aivan huikea sekä koko Suomen maajoukkue huoltajineen superkivaa porukkaa. Kaikki järjestelyt toimivat hienosti ja voin todellakin todeta matkani olleen täysi 10. Myös sijoitus (jaettu 11.sija) oli todella hyvä, sen verran kovakuntoisia olivat kisakumppanit sarjassani. Espanjan matkan kruunasi parin päivän visiitti Barcelonaan. Lumoava kaupunki, hieno tunnelma ja mukavat espanjalaiset. Matkalla sain myös useaan otteeseen vain ottaa rennosti, se on harvinaista herkkua muuten niin kiireisen arkeni keskellä. Akut ladattuina selvisinkin sitten hyvin loppuvuoden työurakoista ja vapaa-ajan vastuista Tampereen Tuomasmessussa. Treenienkin suhteen riitti energiaa ja intoa niin, että pidin kisojen jälkeisen treenitauon vasta joulun jälkeen. Siihen asti sali ja tankoilu täyttivät viikkoni. Olen tästä kaikesta suuresti kiitollinen Taivaan Iskälle.

Tärkeitä asioita on myös tapahtunut rakkaimpieni elämässä ja olen ylpeydellä seurannut lapseni kasvua aikuiseksi. Hänen viisautensa vetää minut usein sanattomaksi ja on saanut minut miettimään monia asioita aivan uudesta näkökulmasta. Lapsi opettaa vanhempiaan, niin se on. Aarteeni on valmistunut jo ammattiinkin, perustanut yrityksen (meripapunen.com) ja on nykyään myös Vihreissä todella aktiivinen. Olen hänen myötään päässyt mukaan Pekka Haaviston kampanjatunnelmiin ja sitä on ollut kiintoisa seurata. Olin itse 1990-luvulla mukana Liberaalisessa Kansanpuolueessa erilaisissa tehtävissä ja Eurovaaleissa ja kunnallisvaaleissakin olin ehdokkaana. Siihen vuosikymmeneen liittyi monta kiintoisaa kokemusta, mutta politiikkaa en niiden vuosien jälkeen ole enää akiivisesti seurannut. Tästä taustastani ei perheeni nuorella poliitikon alulla juuri ollut  tietoa, kun hän itse aktivoitui politiikkaan. On siis todella hienoa, että nyt on yllättäen uuden sukupolven vuoro! Jännittäviä hetkiä on tiedossa monella saralla lapseni elämässä ja onhan tämä presidenttikisakin jännittävä. Minusta on tärkeää, että Suomen presidentti ymmärtää aidosti ja arvostaa Suomen kansan monimuotoisuutta ja tekee työtä yhdenvertaisemman maamme rakentamiseksi. Me tarvitsemme meitä yhdistävän keulakuvan, joka luo ympärilleen lämpöä ja inhimillisyyttä. Itse yritän työssäni kohdella oppilaita tasapuolisesti ja muistaa ennemminkin kehua kuin moittia. Niin helposti huomio kiinnittyy kovaa ääntä pitäviin tai aktiivisesti osallistuviin, hiljaiset puurtajat jäävät aivan liian vähälle huomiolle. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi taustastaan ja teoistaan huolimatta. Tämä on helppo todeta, mutta kaikkihan me olemme jossain määrin ennakkoluulojemme vankeja. Tärkeää on kuitenkin sydämen halu katsoa asioita eri näkökulmasta. Olen kasvanut hyvin erilaisessa maailmassa, kuin lapseni ja hän kyllä usein hämmästelee hieman pölyttyneitä ajatuksiani. Minä taasen saatan ihmetellä nuoren idealismia ja siitäpä kehkeytyykin hyvä keskustelu, jossa syntyy parhaimmillaan jotain uutta ja tuoretta. Ja näin me pienin askelin muutamme maailmaa.

Mitä tulee minun kisasuunnitelmiini, niin pitkän pohdinnan jälkeen olen päättänyt viettää kisataukoa tämän vuoden ja palaan kisalavoille keväällä 2025. Nyt on aika hyvin palvelleen kroppani levätä ja palautua kunnolla pitkän kisaputken jälkeen. En toki lepää laakereillani, vaan treenaan entistä kovemmin neljä kertaa viikossa salilla. Nyt on se aika, kun tehdään lihasta ja saa latoa kunnolla rautaa kehiin. Salin lisäksi jatkan kerran viikossa baletissa ja sokerina pohjalla olen kaksi kertaa viikossa tankotanssin valmennusryhmässä Studio Movella. Tankotanssia olen harrastanut viime kesästä lähtien ja se on kyllä vienyt minut kiehtovassa haastavuudessa mukanaan. Täytyy myöntää, että hieman on ajatuksissani - ja valmentajieni Sini-Susannan ja Henriikan kanssa puheidenkin tasolla - kilpaileminen myös tässä lajissa. Saapa nähdä mihin tämä rakas kehoni taipuu. Uskallusta uuteen tankotanssi minulta vaatii ja siitähän minä pidän - ja tavoitteellisesta treenaamisesta. Ja elämästä. Juuri näin kun se nyt on.

Tsemppiterkkuja talveen toivottaen Aurora

Kello pirahtaa puoli kuudelta aamulla ja vartin päästä olen jo kipittämässä aamuisella kävelylenkilläni uuteen päivään heräävässä kotikaupungissani. Syksy on jo asettunut tukevalla otteella aamun varhaisiin hetkiin, vaikka kesäisistä tunnelmista on vielä päivisin saanutkin nauttia. Minä tosin saan syksyn viileän kirpakoista päivistä voimaa ja oloni on paljon energisempi kuin kesällä. Tosin nyt dieetin ollessa pitkällä joudun latomaan päälleni aikamoisen määrän vaatetta. Ympärilläni kesäpaidoissaan kulkevat ihmiset tuntuvat elävän jossain toisessa aikaportaalissa - tai sitten minä elän. Kisapreppi on siis selvästikin loppusuoralla. Reilun kolmen viikon päästä on Nordic Fitness Expo Lahdessa ja marraskuun alussa olisi MM-kisat Espanjassa legendaarisessa Santa Susannassa. Näiden kisojen jälkeen minulla olisi 12 kilpailua kisattuna ja onpahan siinä vierähtänyt kisatessa viimeiset kaksi vuotta ihan putkeen. Ensimmäiset kilpailuni olivat keväällä 2017, sitten 2018, 2019, 2020 syksy ja 2021 kevät ja syksy. Tänä vuonna tulisi myös kevät ja syksy, joten onhan siinä lihasta kasvatettu, poseerauksia harjoiteltu ja kaloreita laskettu kiitettävä määrä. On ollut kyllä upea taival ja kunhan annan rakkaan kroppani vähän lepäillä tämän rutistuksen jälkeen, niin kyllä ne kisalavat ensi vuoden jälkeen taas kutsuvat. Elämästähän ei koskaan tiedä, mitä se eteen heittää, mutta minulle on paljon luontevampaa treenata, kun on selkeä tavoite. Tämän olen huomannut tankotanssinkin suhteen, siinäkin halusin säännölliset harjoitusajat ja selkeän päämäärän. Niin, siinäkin voi tosiaan kisata ja sain juuri eilen valmentajaltani lainaksi kirjan tankotanssikisojen säännöistä ja pakollisista liikesarjoista. Siis ihan vain muuten tutustun... Rivien välistä lienee luettavissa, että olen uppoutumassa koko ajan syvemmälle tankotanssin maailmaan. Löydän siellä itsestäni ihan uusia puolia ja vahvuuksia ja joudun myös kohtaamaan pelkojani. Koulun liikuntatunneilla voimistelu oli minulle kauhistus ja parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen en ole käsilläseisontaa yrittänyt. Viime torstaina uskaltauduin valmentajan taustatuella sitä treenaamaan ja maanantaina vähän lisää - ja ymmärsin, että kenties vielä jonain päivänä pystyn siihenkin. Se olisi jotain aivan uskomatonta minun mielestäni! Nyt täytyy tosin ottaa riittävän rauhallisesti ja antaa minikaloreilla elävälle keholleni armoa. Annan sille tällä hetkellä myös paljon lepoa kaiken raskaan treenin vastapainoksi. Huomaattekos, että olen oppinut jotakin tässä vuosien varrella?

Syksy on alkanut työrintamalla aikas mukavasti ja vaikka opetustunteja ja oppilaita on paljon, niin saan heistä myös paljon energiaa tällä hetkellä. Minulla on tänä syksynä ollut monta työpäivää niin, että kaikki on ollut ihan täydellistä. Toisenlaisiakin aikoja olen kokenut ja joskus on tehnyt mieli purskahtaa itkuun työstä johtuvat voimattomuuden ja riittämättömyyden edessä. Mutta tänä syksynä oppilaani ovat olleet erityisen reippaita, aktiivisia, taitavia ja luokassa on ollut monesti aivan täydellinen työrauha. Saan viikon aikana monta halausta pienemmiltä oppilailtani ja isommilta ystävällisen hymyn ja ihanaa on, kun saan jakaa heidän kanssaan kuulumisia. Niin tärkeitä kohtaamisen hetkiä. Nyt huomaan myös, kuinka äärettömän kuluttavaa on opettaa ryhmiä, joissa on paljon rauhattomuutta ja kaikki energia menee kurinpitoon. Vaikka haasteita on, olen kuitenkin ollut hieman hämilläni tiedotusvälineiden mustamaalauksesta koulujen suhteen. Meillä on suurin osa oppilaista aivan huikeita ja koulun henkilökunta kokonaisuudessaan tekee paljon töitä yhteisten pelisääntöjen ja työrauhan eteen. Tämä tosiasia tuntuu unohtuneen, kun otsikoihin nostetaan kouluissa tapahtuvat välikohtaukset. Toisaalta haluan myös todeta, että tällä hetkellä on kyllä havaittavissa myös uudenlaista rauhattomuutta ja siihen ei löydy vain yhtä syypäätä. Ajatelkaapa kuinka vaativassa maailmassa lapsemme ja nuoremme elävät! Lehtien otsikot huutavat sotaa, luonnonmullistuksia ja uutta pandemia-aaltoa tai hallituksen kaavailemia tiukennuksia heikompien toimeentuloon. Negatiivisilta uutisilta ei voi välttyä. Ympäröivä maailma on täynnä vertailua ja mikään ei tunnu olevan riittävästi. Pelko elämän romahtamisesta itsestä riippumattomista syistä voi olla konkreettisesti läsnä vaikkapa läheisten työttömyyden tai sairauden kautta. Tämän kaiken keskellä pitäisi kasvaa ja kasvattaa tasapainoiseksi elämään luottavaksi aikuiseksi. Aikamoinen haastehan se on, meidän kaikkien yhteinen haaste. Me aikuiset voisimme miettiä sitä, mitä ja miten lapsillemme ja nuorillemme kommentoimme. Voisimme nostaa esiin positiivisia asioita negatiivisten sijaan. Jospa olisimme päivittelemättä maailman kauhuskenaarioita ja sen sijaan miettisimme, mitä mukavaa maailma tänään meille tarjoaa. Pelaisimmeko vaikka yhden erän Kimbleä  lapsemme kanssa tai lähdettäisiinkö yhdessä kävelylle? Tai katsotaan vaikka yhdessä leffa ja valmistetaan sen kylkeen hyvää syötävää. Voi olla, että aina tämä positiivisuus ei saa vastakaikua mutta sehän ei ole meiltä pois? Olemme kylväneet hyvän mielen siemenen ja se kantaa kyllä aikanaan hedelmää.

Kuten olen kirjoittanut aiemmin, aamuuni kuuluu aina pieni Raamatun lukuhetki. Minua on tänä syksynä erityisesti puhutellut kehotus lempeyteen. Eräs oppilaani kirjoitti viime keväänä ihanasti, että minusta on jäänyt mieleen erityisesti lempeyteni. Se ajatus lämmitti sydäntäni ja sellainen haluaisin muille ollakin. Asiat kun voi ilmaista myös ystävällisesti ja rauhallisesti, mutta kuitenkin lempeän lujasti. Rajathan pitää olla, ne luovat meille turvaa. Opettelin kesällä hidasta elämää ja sillä periaatteella olen jatkanut myös tähän syksyyn. Saisinpa jatkaakin samaan mallin, rauha mielessäni ja teoissani. Voi olla, että seuraavan blogitekstin sävy on rauhallisuudesta kaukana, on tässä Aurorassa tarvittaessa aikamoisen pippurinenkin puoli. Ja olen välillä oikea vastarannan kiiski, sen tietää pitkämielinen valmentajani Minna Hotti. Onneksi Minnakin on sitkeä ja onnistuu minut aina taitavasti vakuuttamaan, että hänen ehdotuksessaan on ideaa. Pian nähdään, mihin tuloksiin yhteistyömme tänä syksynä kisalavoilla kantaa.

Rakas maailmanmatkaajani Meri on korvaamaton tsemppari kisamatkallani niin monin tavoin ja en voi kylliksi kiittää häntä siitä kaikesta, mitä hän on minulle antanut ja siitä perspektiivistä, mitä hän maailmaani antaa. Myös rakas aviomieheni ja äitini ovat korvaamaton tukiverkkoni, he ovat jaksaneet vuodesta toiseen tukea unelmiani ja kannustaa taipaleellani. Kuten myös muu perheeni ja ystäväni. Niin tärkeitä olette te kaikki lukuisat tsemppaajani eri elämäni yhteyksissä! Toivon tuovani myös teidän elämäänne inspiraatiota ja voivani rohkaista teitä toteuttamaan omia unelmianne.

Valon ja ilon säteitä syksyyn toivottaen 

Aurora