Sydäntalvi on parhaimmillaan ja kaikkien talviurheilijoiden unelmat ovat vihdoin käyneet toteen. Itse käperryn mieluiten viltin lämpöön ja pörröisen Lady-kissani polkemisen ja hurinan siivittämänä haaveilen kevään auringosta ja ensimmäisistä lämmittävistä auringonsäteistä. Vaan onhan luonto nyt niin käsittämättömän kaunis, että ei voi kuin ihailla Luojamme käden jälkeä. Kiitollinen olen siitä valosta ja valkeudesta, jota tämä koronamaailma kaikesta huolimatta on tulvillaan. Se antanee energian pilkahduksen tähän maskien verhoamaan arkeen.

Kun palautan mieleeni loppuvuoden fiiliksiä, huomaan olleeni yllättävän väsynyt. Treenien tuoma energia oli kadoksissa ja treenivälit venyivät yhä pidemmiksi. Toki siirryin hetkeksi kotitreeneihinkin, mutta ei jotenkin vain irronnut. Herkut maittoivat, unet jäivät lyhyeksi monestakin syystä ja fitnessaurora tuntui koko ajan kaukaisemmalta. Se ei ollut kiva tunne, vaikka nautinkin toki väljemmästä elämäntyylistä. Tai siis treenien ja syömisen suhteen, muuten oli kyllä ihan riittämiin tekemistä. Minulle tehty FirstBeat-analyysikin sen osoitti - duracellpupu minussa on yötkin valmiustilassa! Ei ollut kivaa katsottavaa punaisten käppyröitten värittämät tilastot. Palautumiseni oli siis olematonta ja vihreitä jaksoja hädin tuskin erotti punaisten seasta. Hyvää oli sentään se, että kuntotasoni oli ylivertainen. Eihän tämä yllätyksenä tullut, mutta sai taas ajattelemaan elämänsä prioriteetteja uudesta näkökulmasta. Kun vuoden alusta aloitin yhteistyön valmentajani ja ystäväni Minna Hotin kanssa, sain selkeän käskyn: muista levätä! Aivan, muuten saa kehityshaaveet unohtaa ja uni on todellakin ajateltava yhdeksi treeneistä. Nyt olenkin nukkunut hieman pidempiä öitä ja yrittänyt ottaa riittävästi lepohetkiä päivään. Otin vuorokauteeni lisää tunteja ja nyt niitä on minulla 30 normimäärän sijaan - eihän tämä muuten onnistu...no ei vaiskaan, tosiasiassa opetustuntimäärä lisääntyi entisestään vuoden alusta ja aloitin uuden harrastuksen ja salitreenit tulivat jälleen säännöllisiksi ja onpa ollut monia lisätyötäkin vaativia juttuja. SILTI olen pystynyt säilyttämään harmonian ja kiireettömyyden tunnun ja nukkumaankin suht riittävästi - vaikka on vain 24h vuorokaudessa. Miten ihmeessä? Olen yrittänyt suunnitella ja ennakoida viikkojani entistä paremmin ja olen täyttämättä vapaita hetkiäni ohjelmalla. Sain lukiolaismurultani unelmieni nojatuolin joululahjaksi ja olen siinä ehtinyt pari hetkeä istumaan jopa ilman työprojekteja. Aivan ihanaa!

Loppuvuoden alavireisyyden käänsi innostukseksi myös uusi harrastukseni baletti. En ole koskaan sitä harrastanut, enkä tanssia ylipäänsä ja ennen aika notkea kroppani on iän ja salitreenien myötä kankeahko. Ehkä on ihan hyvä, että tunnit ovat Zoomin kautta ja tanssikaverit eivät joudu kuuntelemaan puhisemistani ja voihkimistani. Katsokaas kun jonkun takareidet ovat hivenen kireähköt, auts! Toki olen havaitsevinani jo hieman venyväisemmän Auroran balettipuvussaan. Onneksi en treenaa peilin edessä, niin voin säilyttää illuusion notkeasta ja sirosta ballerinan taimesta. Tosiasiassa peilissä taitaisi näkyä lihaksikas fitneriina, jonka silmistä loistaa kuitenkin innostus uuden oppimiseen ja baletin maailmaan. Tässähän haastetta riittääkin sitten loppuelämäksi eli toivottavasti hyvin pitkäksi aikaa. Lisäksi kovien salitreenien ja herkän rankan baletin combo on vähintäänkin loistava. Tässä kuvassa välittyy se harmonia ja hyvä fiilis, joka minulla on tällä hetkellä!

Kaikki ei kuitenkaan ole balanssissa, sillä monelle fitnesskisaajalle ominaisesti ajatukseni pyörivät ihan liikaa pehmentyneen olemukseni ja kasvaneen painoni ympärillä. Edellisillä off-kausilla minulle kommentoitiin usein, että olenpa pitänyt itseni hyvässä kunnossa. Ehkä niin, mutta enpä kyllä uskaltanutkaan silloin päästää irti jatkuvasta kontrolloinnista. Nyt olen yrittänyt, sillä seuraaviin kisoihin on oikeasti pitkä aika. En tietenkään anna painon nousta suhteettoman paljon, eihän se ole terveellistäkään! Tiedän, että vartaloni on nyt juuri niin kuin pitääkin. Kehityksen kannalta on elintärkeää sopiva rasvakerros ja se, että Auroran halaaminen ei enää satu niin paljon. Eikä kyynärpäätervehdys. Onneksi rakas lukiolaismuruni muistuttaa minua tasaisesti siitä, että en ole dieetillä ja että voin aivan hyvin elellä nyt hieman rennommin. Olen kylläkin nauttinut tästä ajasta ja ihanista herkkuhetkistä, sillä vuoden päästä on taas vankasti kisadieetti päällä. Sen verran kuitenkin päätimme ryhtiliikettä tehdä, että vietämme herkuttoman helmikuun ja sen lisäksi tartuimme vegaanihaasteeseen. Tosin totesinpa viikon vegaanimuonia miettiessäni, että olen jo nyt ollut monessa vegaani-Aurora. Jatkossa varmasti kana, maitotuotteet ja kananmuna palaavat ruokavalioon, mutta tämän projektin vaikutuksia kehooni on kiintoisa seurata. Yritän edelleen tehdä mahdollisimman paljon itse ja välttää pitkälle prosessoituja vegaanituotteita. Voi tosin olla, että vegaanijuusto kuitenkin jääkaappiini muuttaa... Mitä noihin herkkuihin tulee, niin kelposyötävää ovat Auroran hedelmäpiiraat ja itse tehdyt protskupatukat. Herkullista, terveellistä ja ilman sokeria ja rasvavuorta. Hyvä tästä siis tulee! Tosin hieman mielessäni jo kangastaa hiihtoman alkajaisilta. Silloin kaivautuu herkkupossukka Aurora kolostaan ja täyttää herkkumasunsa kaikilla ihanuuksilla. Ja sitä seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja... no jospa sitten taas semiruotuun, ettei ihan tarvitse seuraavaa dieettiä syyskuussa aloitella. Katson siis peiliin ja sanon itselleni, että olen näin hyvä ja annan kropalleni runsaasti rakkautta. Ehkä se upea nainen peilissä vihdoin uskaltaa keskittyä olennaiseen ja vaalii arvokasta kehoansa hyvällä ruualla ja liikunnalla. Ja ennen kaikkea päästää irti kontrolloinnista ja antaa itselleen sen, mitä eniten tarvitsee. Lepoa. 

Levollista aikaa ja talven taikaa

toivottelee Aurora