Kesäillan hämärin hetki on käsillä ja katselen viimeisiä kertoja rakkaan kotini ikkunasta vastapäisen talon kattoja ja niiden yllä aukeavaa yöllistä taivasta. Tänä sunnuntai-iltana en koe ahdistusta tulevasta työviikosta ja huolta siitä, miten ihmeessä ehdin kaikki työasiat hoitamaan. Ei, edessäni on onneksi useampi viikko kesälomaa ja akkujen lataamista uuteen lukuvuoteen. Pidän kyllä työstäni paljon, mutta tänä vuonna vetelin vara-akuilla jo pitkään. Eikä syynä olleet mitkään erityisen rasittavat yksityiskohdat, vaan kokonaisuus oli itse asiassa oikein miellyttävä ja moni asia sujui hienosti. Kaikkea vaan oli aivan liikaa. Ja vaikka on kivojakin asioita, niin ihminen voi väsyä. Minulle harvinaista on, että kirjoitan päiväkirjaani olevani väsynyt. En oikein osannut eritellä syytäkään, koska pidän kovasti monestakin asiasta, mitä teen. Mutta silti. Jostain se väsymysmörkö pörröisine käpälöineen iski Auroraressuun kyntensä. Kuuntelin taannoin kirjaa nykypäivän suorittamisen pakkoon liittyen ja se kyllä osui naulan kantaan, me olemme onnellisia ollessamme tehokkaita ja saadessamme paljon aikaan. Tämän piirteen tunnistan itsessäni vahvasti ja se ei toki ole mikään huono asia, mutta voi pidemmän päälle kääntyä itseään vastaan. Tapasin tänään rakkaan ystäväni ja hän oli päässyt unelmoimiinsa tuloksiin muun muassa oikeanlaisen levon kautta. Tätä tosiasiaa mietiskelin, kun tein tänään iltakävelyäni. Vaan eipä se Aurora päässyt tästä ajatuksesta vielä toteuttamisen tasolle, kun tossut kuljettivat "vahingossa" 15 km. Ei ollut tarkoitus, mutta en osannut lopettaakaan. Ja jossain kohtaa en enää halunnut keskeyttää maagisen 15 kilometrin tavoittelua. Siis silkkaa suorittamista, vaikkakin vapaaehtoista ja kivaa sellaista.

Takaisin tähän hetkeen ja tuleviinkin sellaisiin. Elämässäni tapahtuu viikon sisään isoja juttuja. Rakas lukiolaismuruni kirjoitti ylioppilaaksi ja nyt saan järjestää hänelle isot juhlat. Se on aivan ihanaa kaikin puolin! Päivät kuluvat pitkälti treenaten ja leipoen. Lempipuuhiani siis. Vaan eipä siinä kaikki...ohjelmaan kuuluu loppuviikosta myös muuttopuuhia, onneksi kuitenkin saman taloyhtiön sisällä. Tunteet singahtelevat vuoristorataa, sillä olemme asuneet tässä asunnossa 14 vuotta ja nämä seinät ovat nähneet rakkaan tyttäreni kasvun aikuiseksi, niin monet ihanat joulut yhdessä rakkaitteni kanssa ja lukuisat toinen toistaan hauskemmat illanistujaiset ystävieni kanssa. Niin monesti olen toivottanut kevään tervetulleeksi, kun aamuaurinko on säteillään sulostuttanut ensimmäisiä kertoja olohuonettani. Uusi kotini on kyllä aivan upea ja tarjoaa näkymiltään jotain aivan muuta kuin harmaita talon kattoja. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni muutan juuri remontoituun asuntoon, jossa minun ei tarvitse keksiä patenttiratkaisuja häivyttääkseni asunnon iän tuomia kauneusvirheitä. Se on kieltämättä häkeltävää. Silti. Muutos. Se pelottaa. 

Tämän muuton myötä joudun vihdoin karsimaan tavarani puoleen ja käymään läpi elämääni vuosikymmenien varrelta. Minun ja tyttäreni. Pitäisi luopua monestakin asiasta ja uskaltaa antaa tavaraa eteenpäin ja pitää se, mikä oikeasti ilahduttaa. Miten ihmeessä voi ollakin niin paljon kaikkea, vaikka viime vuosina olen ostanut todella vähän? Treenivaatteetkin ovat samat vuodesta toiseen. Tai itse asiassa niihin sain ihanaa vaihtelua ja inspiraatiota tässä keväällä, kun sain olla upean Pinkkiheidin mallina. Noista kuvauksista on tämänkertaisen blogin tunnuskuvakin. Nuo Herttamalliston housut ovat kyllä todella mukavat, voin suositella : ). Se tosiasia, että rakastin myös olla mallina, ei liene teille yllätys? Olisi kyllä niin kivaa tehdä kuvauksia, oisko kellään mitään kivaa keikkaa tarjolla? Täytyy varmaan tässä jotenkin aktivoitua, niin saisi ehkä joskus ikiaikaisen unelmansa toteutettuakin. Lukeehan aarrekartassani "esiintyminen catwalkilla Jukka Rintalan uniikissa iltapuvussa". Hienoa uudessa kodissani on muuten myös se, että siellä on vaatehuone. Lue: pukeutumishuone. Sellaisen sinne tulen loihtimaan "Sinkkuelämää"-sarjan tyylisesti. Kenties ryhdyn jälleen käyttämään korkokenkiä ja joskus jakkupukuakin? Uudet tuulet, uudet kujeet.

Kaiken tämän härdellin keskellä olen ikionnellinen siitä, että minun ei ole tarvinnut miettiä treenikuvioita, tehdä vain se mitä rakas valmentajani Minna Hotti on ohjelmoinut. Välillä on tuntunut fitnessmaailma kaukaiselta ja treeniteho olleen kadoksissa, välillä taas on Aurora uhkunut voimaa ja itseluottamusta. Joskus tekee mieli kaivaa dieettivihko esiin ja saada pieni kiristely aikaiseksi kroppaansa. Onneksi lähipiirini - ja myös valmentajani- muistuttavat levon ja rentouden tärkeydestä tällä hetkellä. Se on nimittäin neljä kuukautta ja alkaa uusi kisapreppi. Kutkuttavan ihanaa! Siihen asti pyyhkäisen fitnessauroran talviunille olkapäältäni ja annan mielelleni ja keholleni ansaitun levon. Kun seuraavan kerran istun valkoisessa unelmanojatuolissani kirjoittamassa blogiani, mieleni on toivottavasti seesteinen ja rentounut. Ikkunastani avautuva vehreys symboloi uuden alkua. Tie on auki Auroralle, mihin se mahtaakaan johtaa, se jää nähtäväksi.

Haliterkuin Aurora