Onpa ollut kovin vaihtelevien tunteiden syksy! Olen käynyt onnistumisen pilvilinnoissa ja alhaisen itsetunnon syövereissä. Olen tehnyt asioita, jotka eivät tuntuneet miellyttäviltä, helpoilta ja joissa en todellakaan tuntenut olevani hyvä. Menin silti määrätietoisesti eteenpäin ja kun pääsin haluamaani maaliin, oli tyytyväisyyden tunne suunnaton. Tästä prosessista on muistona vitriinissäni mitali, johon kiteytyy kovin moni asia kuluneelta syksyltä ja sen katseleminen muistuttaa minua siitä, mihin halutessani pystyn. Tämä minun on hyvä muistaa, kun elämä heittää eteeni haasteita muissakin, kuin fyysisessä muodossa. Tankotanssikisani siis toivat haaveilemani lopputuloksen: sain tehtyä minun mittapuullani onnistuneen kilpailusuorituksen ja rakkaani olivat sen hetken jakamassa kanssani. Sain vielä toisenkin kerran nauttia esiintymisestä Rock the Polen 5-vuotissynttäritapahtumassa. Se oli myös ikimuistoinen ilta! Nyt jatkan tankotanssin tiimoilla perustreeniä Henriikka Roon ja Sini-Susanna Paavilaisen valmennuksessa ja eiköhän sitä vielä kisalavoillekin jossain kohtaa päädy. Sulavuutta liikkeisiini hioo balettitunnilla Saara-Elina Kilpinen ja lihasmassan kasvattamisesta huolehtii Minna Hotti. Supernelikko siis luotsaa minua kohti uusia unelmia.

Kulunut syksy on saanut minut miettimään elämääni myös menneiden vuosien osalta. Jos Luoja suo, saan elää toisen 51 vuotta aktiivista ja mielenkiintoista elämää. Tiedostan kuitenkin niin hyvin elämän haurauden, sillä moni rakas läheiseni tai tuttavani on viime vuosina sairastunut vakavasti tai kokenut todella suuria menetyksiä. Kannan heitä rukouksissani, edes siten voin olla avuksi. Minulle hyvin rakas ihminen, jonka kanssa olen koko ikäni jakanut elämäni ilot ja surut, ei enää pysty kanssani samanlaiseen keskusteluun kuin ennen. Ehkä hän silti ymmärtää kertomani asiat, sitä on vaikea sanoa, sillä kommunikaatio on muuttunut haasteelliseksi. Hiljakseen yhteiset muistomme katoavat ja ihminen kuorensa sisällä häviää ulottumattomiini. En oikein osaa vielä käsittää ja käsitellä sitä. Olen hämmentynyt. Tämän myötä ajaudun itsekin eräänlaiselle rajapyykille ja mietin, mitä minusta jää jäljelle? Mitä olen kokenut ja mitä on kokematta? Minulla on kyllä aina ollut lahja tarttua onnen hetkiin ja unelmiin, mutta aivan liikaa olen tulevia asioita murehtinut. Mitä itse muistan tästä kaikesta aikanaan? Onneksi olen 11 vuotta kirjoittanut päiväkirjaa, ehkäpä ne saavat minut aikanaan muistamaan. Ja jälkipolvet voivat muistella, jos saavat käsialastani selvää...

Tätä kirjoittaessani olen paikassa, joka saa minut aina rauhoittumaan - nimittäin merellä. Olen matkalla Tallink Siljan Baltic Princessillä ja odotan hartaasti huomisaamua, kun saan jälleen nähdä rakkaan Merini. Hän on jälleen ollut yksin reilaamassa ja minähän olen aivan puolikas, kun hän ei ole lähimaastossani. Sen tunteen varmasti jakaa jokainen vanhempi, suurin rakkaus ja suurin pelko ovat vanhemmuudessa aina läsnä. Olimme yhdessä Prahassa muutaman päivän ja sanonpa vaan, että ei ollut mukava tunne jättää Meriä jatkamaan matkaansa kohti Amsterdamia, kun itse suuntasimme kotia kohti. Yritin näyttää reippaalta ja innostuneelta hänen jatkosuunnitelmistaan, mutta oikeasti olisi tehnyt mieli napata hänet kainalooni ja kiikuttaa koti-Suomeen. No tiedänhän minä, että lapsista pitää päästää irti ja blaa blaa - mutta on minulla oikeus tuntea kaipausta ja nauttia hänen läsnäolostaan vierelläni. Meillä on niin hirmuisen mukavaa yhdessä, on aina ollut. Mutta kiinni en saa pitää, sillä hänen siipensä kyllä kantavat, sen olen suurella ylpeydellä hänen elämäänsä seuranneena havainnut. Nyt oli myös kiintoisaa seurata hänen seikkaperäistä raportointia matkastaan somen kautta. Saapa nähdä, mihin unelmat vievät reilaajani seuraavaksi ja löytyykö siihen kenties jo yhteistyökumppaneita. Merihän ei perussairautensa vuoksi voi lentää, joten tällainen ekologisempi tapa matkustaa on hänelle ainoa vaihtoehto. Ihailen hänen rohkeuttaan, sillä itse olen aina matkoillani tuntenut suurta koti-ikävää, se on myönnettävä. 

Nyt kuvittelen elämäni rauhoittuvan ja keskityn urheilun saralla ensi kevään fitnesskisoihin. Yritän jälleen kerran priorisoida levon ja huoltaa rakastaa kroppaani hyvin, vähän se vaan tuntuu olevan haasteellista minulle. Kisadieettiä on mennyt jo useamman viikon, tosin siihen on mahtunut höysteenä vapaa-aterioitakin. On kieltämättä mukava tunne, kun vaatteet eivät enää kiristä ja lihakset piirtyvät hiljakseen esiin. Minua ilahduttaa myös lempivaatteideni sopiminen jälleen ylleni, kuten tämä kuvan kestosuosikkini Better Bodiesin toppi. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta nämä Better Bodiesin vaatteet näyttävät olevan ikuisia ja vielä niin hyvän näköisiä. Kulutusta ja aikaa kestävä vaate on minun arvojeni mukaista! Eniten pidän kisaprepissä kuitenkin selkeydestä, rutiineista ja siitä, että tiedän koko ajan meneväni seuraavaa tavoitettani kohti. Kyllähän suuren suuri haaveeni olisi saada ensi vuonna EM-edustuspaikka Body fitneksen Masters 50-vuotiaiden sarjassa. Tärkeintä on kuitenkin, että nautin siitä mitä teen ja vaikka jonkun mielestä päivittäinen salaattiannokseni puputtaminen näyttää ankealta, niin nautin siitäkin. Sitä paitsi se on oikeasti herkullista, kuten maapähkinävoikin riisikakkujen ja banaanin kera. Nyt jo näenkin sieluni silmin reilaajamuruni irvistämässä ajatukselle maapähkinävoin kuorruttamista riisikakuista hytissäni ja naurahtaa nirsolle äidilleen, joka repii suolakurkutkin hampurilaisten välistä. Ja tomaatit ja kurkut ja...no jätetään nämä Auroran pimeiden puolien paljastukset toiseen blogikertaan!

Ihanaista loppusyksyä toivotellen Aurora