Kiireettömiä aamuja ilman aikatauluja ja herätyskelloa, kalenterilehdet tyhjinä ja muistion tehtäväsivut niin ikään. Aikaa vihdoin rakkailleni, ystävilleni, harrastuksilleni, itseni huoltamiselle. Näin menisi unelmissani tämä juuri alkanut kesäloma. Monet minulta kysyvät, että ihanko saat vain lomailla. Jos kellokorttityössä olisin, niin olisin kyllä monien lomapäivien verran tehnyt tänä vuonna tunteja sisään. Havahduin jossain kohtaa kevättä, että en ollut viikkokausiin pitänyt täysin vapaapäivää. Joka päivä olin tehnyt jotakin työhön liittyvää juttua ja tahti vain koveni loppua kohden. Vakuutin peilikuvalleni, että vielä vähän ja sitten saat levätä. Kuvittelin pienen epäuskon pilkistäneen katseessaan - tunnenhan itseni. Tämä lukuvuosi kuljetti minua yksityisasioissa Espanjaan ja Italiaan ja töiden myötä Saksaan ja Ruotsiin. Olen siis matkustanut minun mittapuullani todella paljon. Monenlaisia kiintoisia projekteja on liittynyt tähän vuoteen, ikimuistoisia hetkiä oppilaideni kanssa on ollut monia. Kaiken hulinan keskellä kysyin itseltäni miksi ihmeessä teen näin paljon töitä ja sellaisiakin, jotka voisin jättää muiden harteille tai tekemättä, ei maailma siitä kaatuisi. Siispä analysoin hieman opettajuuttani ja ymmärsin, että kaiken ytimessä on toinen ihminen. Haluan tuottaa toisille hyvää mieltä ja jos mahdoliista, myös keventää heidän työtaakkaansa. Haluan antaa oppilaille kokemuksia, jotka kantavat heitä elämässä jatkossakin ja antavat kenties itsevarmuutta luoviessaan elämän vesillä. Ahkeroin, koska teen asioita ihmiselle, en esimerkiksi yrityksen paremman tilinpäätöksen vuoksi. Tosin tärkeäähän myös yrityksen menestys on, koska se parhaimmassa tapauksessa se takaa työpaikkojen säilymisen ja luo kenties uusia. Mutta opettajan työssä ja vapaaehtoistehtävissäni näen tekojeni vaikutuksen hieman nopeammin. Toisaalta ihmisen vuoksi ahertaminen pätee myös itseeni, sillä monet asiat teen ihan itseäni varten. Tykkään asioiden tekemisestä, en sivusta katselemisesta. Katan pöydän kauniiksi tai panostan sisustukseen, koska pidän siitä itse. Sen lisäksi myös ihmiset ympärilläni nauttivat. Kyllä itseäänkin pitää ajatella - ja voimavarojaan. Siksi olenkin nyt hyvin varovainen sen tyhjän kesäkalenterini kanssa ja muistelen sen "ei"-sanan käyttöä. Kuuliainen Aurora minussa ei sitä aina muista.

Olemme 22-vuotiaan lapseni kanssa puhuneet paljon neutraalista asenteesta sukupuoliin ja hän on minua jälleen viisaudellaan herätellyt tähän aikaan. Olenhan kasvanut maailmassa, jossa todettiin monen asian olevan sopimatonta tytöille ja tai vastaavasti joidenkin asioiden pojille. Muistan olleeni hyvin närkästynyt, jos minulle sanottin, että en voi riehua kuin poika tai että nämä ovat niitä naisille kuuluvia töitä. Minut on kasvatettu kohteliaaksi ja kuuliaiseksi, pienellä paikkakunnalla piti esiintyä edustavasti. Niinpä nuoruusiän irtiotot tapahtuivat isommassa naapurikaupungissa pois tuttujen silmien alta. Oikestaan vasta opiskeluvuosina riuhtaisin itseni edes hieman irti kuuliaisuuden kahleista ja vapautta rakastava osa minusta pääsi valloilleen. Joskus kieltämättä vähän liikaakin, mutta kaikesta selvittiin. Sekin kuuluu ihmisenä kasvuun. Nykyään puhutaan paljon moninaisuudesta ja avarakatseisuudesta. Minun nuoruudessani 90-luvun taitteessa sai olla aika vapaasti sen näköinen, kuin oli. Meitä oli moneen lähtöön. Ei ollut somen asettamia paineita ja minäkuva ei määrittynyt tykkäysten lukumäärän kautta. Minä pukeuduin tuohon aikaan hyvin aikuismaisesti jakkupukuihin ja käytin isoja korvakoruja ja hattuja. Hyvä ryhtini loi varmasti minusta lisäksi kopean vaikutelman ja siitä sain toki kuulla. Mutta jatkoin kulkuani, koska viihdyin siinä miltä näytin. Vuosien myötä tyylini vaihtui maihinnousukenkiin ja nahkatakkiin ja ystävien kanssa illat hujahtivat savuisissa kuppiloissa. Jotain rajojen rikkomista sekin oli. Hameet eivät koskaan olleet oikein minun juttuni. Muistan yhdenkin illan, kun jostain syystä olin hankkinut kukkamekon ja hiuksetkin vielä olivat luonnonkiharalla valtoimenaan. Hyvin "tyttömäinen" look. No satuin sitten illan päätteeksi hieman kompastumaan ja sihahdin kiukustuneena, että "kun minulla on tämä mekkokin päällä". No mekonhan syy se varmasti oli... Viihdyin usein erinomaisesti liivissä, suorissa housuissa, paitapuserossa ja hiukset visusti ponnarilla. Kun viime viikolla vietettiin ysiluokkien perinteistä juhlabrunssia, päätin pukeutua mekon sijaan näin:

Oloni tuntui niin kotoisalta ja monet kysyivät, että olenko kenties Meriltäni käynyt lainaamassa vaatteita. Itse asiassa kävin lainaamassa alun perin minulle kuuluneita vaatteita, vain solmuke oli häneltä. Tuli hieno asukokonaisuus ja hämmentävää kyllä, se herätti myös paljon huomiota. Mietin, että taidanpa jatkossakin pukeutua enemmän tähän tyyliin, se tuntui niin omalta mekkojen sijaan.

Palaan vielä tuohon tyttö-poikateemaan ja hurjana vellovaan keskusteluun eri nimityksistä tähän asiaan liittyen. Miksemme voisi olla vain ihmisiä kun joka tapauksessa olemme kaikki ihan erilaisia keskenämme? Mielestäni pitää kunnioittaa sitä, jos joku ei halua itseään kutsuttavan tytöksi tai pojaksi. Olen itsekin tottunut puhumaan tytöistä ja pojista ja sukupuolineutraaleihin nimityksiin on aluksi vaikeaa tottua, mutta mielestäni tässä ollaan tärkeän asian äärellä. On vapauttavaa saada olla sellainen kuin on sekä kasvaa ja kehittyä rauhassa ilman yhteiskunnan tekemää lokerointia. On toki tärkeää asettaa elämässä rajoja, mutta niiden ei tarvitsisi ulottua siihen, mitä saat tehdä vain sen vuoksi että sinut on määritelty pojaksi tai tytöksi. Me sorrumme niin kovin helposti kommentoimaan toisen ulkonäköä tai valintoja. Ohimennen heitetty kommentti saattaa meidän näkökulmastamme olla positiivinen tai ei ainakaan ole ajateltu mitenkään loukkaavana. Tästä esimerkkinä kommentti: "sinähän olet hoikistunut". Se saattaa tarkoittaa toiselle sitä, että aiempi vartalon malli ei ollut positiivinen asia. Eri asia on toki, jos tietää henkilön ihan tarkoituksella laihduttaneen ja hoikistunut ulkomuoto on ollutkin tavoite. Itse olen kuullut monenlaisia kommentteja vartalostani, koska olen ollut elämäni eri vaiheissa hyvin vaihtelevan kokoinen, muun muassa urheilulajini vuoksi. Aina kommentit eivät tunnu positiiviselta, vaikka sellaiseksi olisivatkin tarkoitetut. Onko teidän mielestänne fiksua sanoa, että kisakuntoon prepatut fitnesskilpailijat näyttävät kauheilta? Kokemus siitä, että ei kelpaa sellaisena kuin on, tekee karmeaa jälkeä ihmisen itsetunnolle. Toisaalta pitää kuitenkin muistaa, että kehuilla voi olla myös itsetuntoa vahvistava vaikutus ja positiivinen palaute kantaa pitkälle. 

Kesäkuussa vietetään Pridea ja se herättää monissa vahvoja mielipiteitä ja tuntemuksia. Se muistuttaa meitä myös siitä, että on lukuisia muita vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen törmäävät ennakkoluuloihin ja syrjintään. Sen tosiasian muuttamiseksi meidän pitäisi jokaisen tehdä töitä avartamalla katsettamme ja nähdä moninaisuudessa mahdollisuus. Mitä sitten, jos toinen pukeutuu, käyttäytyy ja elää eri tavalla kuin minä? Moninaisuus kuuluu tähän maailmaan. Katsokaapa vaikka luontoa ympärillämme kaikkine ihmeineen!

Mikä minä sitten olen ja mihin kuulun? Teen asioita, jotka herättävät toisissa hämmennystä tai ehkä jopa halveksuntaa - ja myös ihailua. Olen Aurora - uskovainen, ruotsin opettaja, fitnessurheilija, tankotanssija, olin kouluni ainoa kuuden laudaturin ylioppilas vuonna 1992, yksinhuoltajaäiti, viisikymppinen...kaikki nämä herättävät mielikuvia ja mielipiteitä. Vai kuinka? Kun katson peiliin, toivon näkeväni ihmisen, joka elää itsensä näköistä elämää ja antaa sitä kautta muillekin iloa ja toivoa.

Aurinkoisia kesän päiviä toivottaen Aurora