Joulukuusen valot kimmeltävät ja ulkona sataa hiljalleen lunta. Tunnelma on levollinen, sillä pitkästä aikaa saan viettää rauhallista aikaa kotona. Joulukuusestani luovun, kun siltä tuntuu - Auroran joulufiilistely kun ei ole vuodenajasta kiinni. Pian kevätaurinko tuo tarpeen raikastaa kodin ilmettä ja elämää muutenkin, sitten saa kuusikin muuttaa takaisin varastoon. Marraskuisista MM-kisoista on jo kulunut hyvä tovi, mutta mieli ja keho olivat pitkään kierroksilla pitkän kisasetin jälkeen. Vasta nyt alkaa rauta muuttua salilla kevyemmäksi ja leposyke normaaliksi. Mielikin hahmottaa hiljakseen mitä kaikkea onkaan vuoden aikana tapahtunut. Aurora on hiljaisen hämmentynyt, onnellinen ja haikeakin. Vuosi sitten olin aloittanut avoimen yliopiston kautta teologian opinnot ja kodin muutos oli mielessä ihan kustannussyistäkin. Rakas läheiseni oli vielä kotonaan ja vaikka sairaus olikin jo näyttänyt kyntensä, sain vaihtaa päivittäiset kuulumiset hänen kanssaan puhelimitse, kuten aina olimme tehneet. Vuosi sitten olin valmistautumassa kevään SM-kisoihin, joiden ajattelin olevan viimeiset fitnesskisani ja vain etäisenä haaveena oli SM-mitali ja arvokisapaikka. Nyt vuoden kuluttua olen Helsingin yliopiston teologian tutkinto-opiskelija, asun ihanassa uudessa kodissa ja kisavuoteen 2025 kuuluivat SM-pronssin lisäksi edustuspaikat sekä EM- että MM-kilpailuissa Santa Susannassa Espanjassa. Kilpailin Body Fitness Masters +50-sarjassa. Maailmalta ei mitaleita tullut, mutta sitäkin upeammat kisareissut suurenmoisen ihanien Paula Koskenheimon ja Sirpa Polven sekä lukuisen muiden Suomen maajoukkueen urheilijoiden kanssa. Kevään EM-matkan kruunasi rakkaimpani Meri, jonka kanssa saimme yhdessä seikkailla Espanjassa. Niin parasta ja olen kaikista näistä hetkistä niin suuresti kiitollinen. Kiitos myös valmentajani Minna Hotti, oli meillä mahtavia kisavuosia! Vaan eipä vuosi pelkkää tanssia ollut, koska rakkaan läheiseni vointi heikkeni niin, että hänen oli muutettava hoivakotiin ja sen johdosta hänen kotinsa remontoitiin ja sinne tehtiin tilaa seuraavalle asukkaalle. Kun on kyseessä sen sukupolven edustaja, että kaikki on säilytetty kauppakuiteista lähtien, niin raivausurakka oli jokseenkin uuvuttava. Ette varmaan ihmettele, että tällä hetkellä Aurora mielellään kiertää kirpputorit kaukaa ja kaiken tavaramäärän pelkkä näkeminenkin ahdistaa. Mutta siitäkin selvittiin ja nyt on asunto hieno ja uusi asukas onnellinen. Ja mikä parasta, rakkaallani on turvallinen paikka valvotuissa olosuhteissa. Kovin haikeaa on kuitenkin se, että hänen kanssaan en voi enää soitella kuulumisia kuten ennen, koska sanat ovat hävinneet lähes kokonaan ja muutenkin on vaikea tulkita, mitä hän oikeastaan ajattelee ja tuntee. Te joiden läheisillä on muistisairaus, tiedätte mistä puhun. Joulun saimme kuitenkin viettää vielä koko perhe yhdessä minun luonani, se oli upeaa. Mutta erittäin suuri luopumisen tuska siinä kulki myös mukana, varmastikin se oli viimeinen joulumme yhdessä tällä tavalla. Tärkeintä on kuitenkin, että tämän joulun saimme ja sen talletamme ikuisesti sydämeen.

Palataanpa tähän hetkeen ja seesteiseen olotilaan. Aika moni asia siis muuttui vuoden aikana, mutta kaikesta myllerryksestä tähän asti selvittyäni on elämässäni huikeasti hienoja asioita. Yksi niistä ovat teologian opintoni, joita teen vielä toistaiseksi töiden ohella. Alkuvuodesta olen yhden pitkän päivän viikolla Helsingissä täysin opiskeluun keskittyen. 13 tuntia olen reissussa ja päivään sisältyy kahden luennon lisäksi opiskelun nautintoa lukusalissa. Pienen happihyppelyn toki teen jossain välissä ja fiilistelen rakastamani Helsingin tunnelmaa. Ja aina kun näen Helsingin Tuomiokirkon sydämeni sykähtää paitsi sen kauneudesta myös siitä, että saan tehdä tällä hetkellä jotain, johon tunnen suurta intohimoa ja kiinnostusta. Mikä parasta, se vie minua kohti aivan uutta uraa ja uusia maailmoja. Pelkäsin hieman, että teologian opinnot vaikuttavat asennoitumiseeni Jumalaan ja muuttavat uskoani, mutta ne ovatkin itse asiassa tuoneet kiintoisasti uutta perspektiiviä ja avanneet esimerkiksi Raamatun aivan uudella tavalla, historian ja ihmisen näkökulmasta. Minuun on tullut aivan uudenlaista armeliaisuutta itseäni kohtaan ja suhteeni Jumalaan on tullut monitahoisemmaksi. Kunpa osaisimme arvostaa tässä maailmassa toistemme vakaumuksia ilman tuomiota ja omien näkemystemme tyrkyttämistä. Uteliaisuus sitä kohtaan, mikä toiselle antaa voimaa, voi avata itsellekin oman vakaumuksen suhteen uusia ovia. Päiväni Helsingissä opintojen parissa on tervetullut irtiotto aivan kaikesta muusta ja saan hetken olla vain omissa oloissani yhteen asiaan keskittyen. Se on virkistävää. Olen sitä paitsi todennut, että opiskeluni ovat tuoneet opettajan työhöni aivan uuden perspektiivin. Miten haastavaa voikaan olla uuden oppiminen ja muistaminen, toistomäärästä huolimatta.

Kuinkas sitten tuo urheilupuoli? Onkos Aurora kasvanut läppäriin kiinni treenimaailman ihan unohtaen? Ei suinkaan. Salitreenejä on 3 viikossa ja tankotreenejä yksi. Studio Movelta jäi harmillisesti toinen valmennusryhmä pois, joten nyt jatkan sitten vain Sini-Susanna Paavilaisen valmennuksessa. Ikävä on kyllä Henriikka Roonkin opetusta, mutta ehkä jossain kohtaa teemme sitten valmennusyhteistyötä. Huhtikuun lopulla olisivat tankokisat ja kenties siellä Aurora nähdään pyörimässä. Tällä hetkellä tavoitteeni on kehittää akrobatiataitojani, siinä riittääkin sitten haastetta. Haluan vielä lopuksi jakaa ajatuksiani painoasioista. Moni varmasti ajattelee, että painonhallinta on minulle helppoa ja olen sinut kehoni kanssa. Niin ei ole, vaan mieleni on aikamoisessa myllerryksessä. Äärimmilleen kuihdutettu kisakroppa on toki kevyt liikutella ja siitäkin kyllä pidän, mutta se ei ole terveellinen tila ja millään tavalla kehollinen edullinen kehityksen kannalta. Lihasta ei tehdä miinuskaloreilla ja tankoilussa ei ole voimaa, kun ei saa tarpeeksi ravintoa. Sitä paitsi tankoilu on kivuliaampaa, kun ei ole pehmusteita. Kolikon kääntöpuoli on se, että normaalin ravinnon kautta pehmentynyt kroppa tarkoittaa raskaampia tankotreenejä ja kiristäviä vaatteita. Peilikuvaankaan ei ihan heti totu. Auroran kroppa kun on vielä sellainen, että pelkkä jäätelöannoksen näkeminen saa jo vaakalukemat nousemaan. Olen yrittänyt opetella rakastamaan muhkeita jalkojani, ne ovat upeasti toimivat ja mitä siitä, vaikka ne kaiken rasvan keräävätkin. Toki kisaprepillä se syö motivaatiota, kun tekee ihan kaikkensa ja jalat eivät kiristy riittävästi. Korostan, että nyt puhun kilpaurheilijan näkökulmasta ja kisakriteerien täyttymisestä. Normaalielämässä tärkeintä on kehon toiminnallisuus, ei ulkonäkö. No tällä hetkellä on vuosi seuraaviin fitnesskisoihin, joten minun on todellakin elettävä ulkona fitnesskuplasta. Välillä se onnistuu, mutta olen jo kahtena keskiviikkona katsellut haikeasti laskiaispullia Hesan rautatieasemalla, ostamatta niitä kuitenkaan. Ja miksi en ostanut? Ei aavistustakaan. Fitnessaurora istui olkapäällä ja kuiskutti, että "onhan sulla hyvät riisikakut ja puuroa mukana, et sinä tuollaisia tarvitse!". Voi hyvä ihme, sanon minä. Myönnän toki sen, että napostelusta ruokaa laittaessa pitäisi päästä eroon. Mutta muuten kyllä on homma hallinnassa, viis vaakalukemista. Siispä ravistelen ensi viikolla niuhottavan fitnesstyypin olkapäältäni ja kirmaan ensi töikseni ostamaan sen laskiaispullan tai ehkä jopa kaksi. Mantelimassalla tai salted caramel-versiona, koska sellainenkin on tarjolla. Kyllä sitten jaksaa taas opiskella! Niin se armollisuus itseä kohtaan, se on joskus kovin vaikeaa. Armollisesti jatkan nyt tämän sunnuntain viettoa ja ryhdyn eksegetiikan viikkotehtävän opiskelu-urakkaan. Sen jälkeen saankin nauttia rakkaitteni seurasta hyvän ruuan ja itse leivottujen laskiaispullien kera. Suuria onnen hetkiä!

Makoisaa talven jatkoa toivotellen 

Aurora

Tässä se hetki nyt on ikuistettuna: minä kevään 2025 EM-kisoissa Espanjan Santa Susannassa. Mutta miten tähän ollaankaan tultu, kerrataanpa sitä ensin hieman. Kymmenen vuotta sitten olin viettänyt pari kesää legendaarista Body-lehteä ahkerasti lukien ja lihaksikkaita vartaloita ihaillen. Olin käynyt vuosikausia Bodypumpissa ja arasti vähän salillakin treenaillut, mutta unelma kuvien kaltaisesta vartalosta tuntui utopialta. Rohkaistuin kuitenkin personal trainer Kirsi Siltakosken juttusille ja hän kannusti minua astumaan fitneksen maailmaan. Toki valmennus oli suuri rahallinen panostus, mutta hetkeäkään en ole katunut päätöstäni. Jos olet miettinyt personal trainerin pestaamista, niin älä mieti enää vaan toimi! Siihen käytetyt eurot tulevat moninkertaisesti takaisin, sillä osaava pt antaa sinulle eväitä koko loppuelämääsi. Minun kohdallani tie jatkui niin, että olin Kirsin valmennuksessa kunnes liityin kisojen vuoksi Team PowerGymiin ja valmentajikseni tulivat Riitta Koukkari ja Janka Lehikoinen sekä tiimin vetäjänä Ville Loihuranta. Taitavia valmentajia ja tsemppareita koko kolmikko! Tuossa tiimissä kisasin ekat kisani vuonna 2017. Niistä kisoista upeat tiimikaverini ja ystäväni Tiina Ikävalko ja Minna Hotti matkasivat edustamaan Suomea EM-kisoihin Espanjaan. Noista päivistä asti Auroran fitnessydämessä sykki haave EM-kisapaikasta. Kun siis tänä keväänä 2025 sain nousta EM-lavalle tunsin ääretöntä kiitollisuutta ja riemua. Tyytyväisyyttä hykerteli myös edellä mainittu ystäväni ja valmentajani Minna Hotti, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä vuodesta 2021 ja kilpailen tiimissä Team Fitfire. 

Huhtikuussa 2025 Fitness Classicissa voittamani SM-pronssi body fitness masters +50-sarjassa oli unelmieni täyttymys ja avasi EM-edustuspaikan, siihen kisasuoritukseen olin syystäkin tyytyväinen. Mutta kuinkas ne EM-kisat sitten lopulta menivät? Esiintymiseni meni hyvin ja kunto oli niin hyvä, kuin sillä hetkellä oli mahdollista. Taso oli todella kova ja eihän siinä jengissä Auroralla ollut mitään mahdollisuuksia sijoituksiin, joten täytynee olla tyytyväinen. Tai rehellisesti kirjoitettuna olen vasta nyt ollut oikeasti tyytyväinen. Nimittäin hampaankoloon jäi ikiongelmani eli jalkojen kireys, ne eivät haluaisi luovuttaa näköjään grammaakaan rasvoistaan vaikka mitä tekisi. Se on hirvittävän turhauttavaa, kun kuitenkin on paljon kuntonsa eteen uurastanut. Tämä ärsytys siivittikin minua sitten ihan hurjiin kävelymääriin kisojen jälkeen. Päätin jo Fitness Classicissa, että kehitykseni lihasmassan osalta on mennyt niin paljon eteenpäin, että syksyllä kannattaa vielä lavalla tätä kroppaa esitellä. Niinpä sitten otin uudet työkalut käyttöön ja askelmäärä nostettiin lukemiin 10000+ päivää kohden. Olen kesällä kävellyt viikoittain keskimäärin yli 100 000 askelta ja nyt kyllä tulee jalkojen kireys tulemaan toivotummalla tasolla, toivottavasti lihaksiakin on silti jäljellä. En kuitenkaan kävele fanaattisesti vain kisakunnon vuoksi, vaan se on minulle yksi tehokkaimmista rentoutumiskeinoista ja onhan se myös peruskuntoa nostavaa liikuntaa. Kävelykoukussa voi Aurora riippua oikein hyvin vaikka koko loppuelämänsä.

Kulunut kesä on siis mennyt alkukesän lyhyen offkauden jälkeen jälleen dieetin merkeissä. Nyt on pakko kirjoittaa lisää tunnustuksia, sillä minulle oli harvinaisen vaikeaa löytää syömiseen balanssi lyhyellä offilla. Toisella olkapäällä järkevä Aurora kehotti nauttimaan ruuan ja herkkujen maailmasta liikaa miettimättä ja toisen olkapään fitness-Aurora kuiskutti karmean lihottavista kaloreista ja pyrki säilyttämään kisakunnon kaltaista kroppaa. Varmasti mielen vuoristorataan vaikutti myös se, että olen ollut aika väsynyt muun muassa kevään muuttorumban ja rakkaan ihmisen sairauden aiheuttamien muutosten kautta. Tunnistin itsessäni saman ilottomuuden kuin vuosi sitten kiireisen työvuoden jälkeen. Hälytysvalot loistivat vahvasti punaisella ja tiesin, että nyt on todella tärkeää pitää voimavaroistaan huolta. Joku saattaisi miettiä, että jospa tuossa kohtaa jättäisi kisahaaveet tuonnemmaksi ja keskittyisi lepoon. Varmaan sekin olisi viisasta, mutta minun kohdallani syksyn kisat antavat selkeän rungon treenaamiseen ja arjen aherrukseen. Dieetti on sujunut ongelmitta ja rutiinilla, en ole siitä stressiä ottanut ja kuten totesin, kävelyt huoltavat mieltäni. Toki ymmärrän sen, että nyt on mieli ja kroppa ollut erityisen kovilla. Olemme käyneet läpi rakkaan ihmisen asunnon tavaramäärää ja muistojen kavalkadi ja luopumisen tuska on siivittänyt joskus yöhön venyneitä urakointeja. Rankkaa, mutta nyt on projektista yli puolet valmiina. Kun kotonakin vihdoin on saanut viimeisiä kasseja muuton jälkeen purettua, pilkottaa valoa tunnelin päässä. Vaikka totesin dieetin menneen sutjakasti, niin eväiden roudaaminen joka paikkaan on välillä hieman rasittavaa. Toisaalta olen huomannut myös sen suuren eron, kun ei enää ole kroppa sokerilla ja herkuilla kyllästetty. Ehkäpä kisojen jälkeen löydän syömiseen hyvän tasapainon. Se saattaa olla monelle yllätys, että tämä asia ei minullekaan ihan helppo ole. Välillä todellakin päinvastoin.

Kirjoitin viime blogissani yhdestä toisesta unelmasta, jonka täyttymiseksi olin kevään aikana ahkeroinut. Tämä vuosi on elämässäni käännekohta, se on tullut jo selväksi. Nyt nimittäin on niin huikean hienosti, että olen tätä nykyä Helsingin yliopiston teologian opiskelija! Se hetki, kun sähköpostiini oli yllättäen ilmestynyt tieto opiskelupaikasta, oli yksi elämäni hienoimpia. Kielten opinnot olivat aikanaan järkivalinta, mutta teologia on sydämen valinta. Olen tästä tilaisuudesta niin onnellinen! Nyt sitten yhdistetään töitä, opiskelua, treenejä, kisapreppiä, tankotanssia ja tietenkin kaiken perustana hetkiä rakkaiden ja ystävien kanssa. Eipä taida tulla aika pitkäksi Auroralla tänäkään vuonna. Nyt on siis entistä tärkeämpää priorisoida ja delegoida ja keskittyä olennaiseen - niin ja levätä riittävästi. Miten se onnistuu, jää nähtäväksi. Seuraavaa blogia naputellessani toivoisin mieleni olevan levollinen kaikesta hulinasta huolimatta - ja pakastimessa olevan runsaasti leipää ja voisilmäpitkoa ja korvapuusteja ja jäätelöä ja..ei, nyt on kyllä parasta unohtaa dieetin jälkeiset herkkuhaaveilut ja laittaa vatkain laulamaan valkuaisvaahdossa. Tai jos ihan vähän fiilistelisi ja ottaisi pienen leipäpalasen iltaeineeksi? Taitaisi olla vain hyväksi minulle, ihan sama mitä fitness-Aurora korvaani kuiskii.

Energistä elokuuta toivottaen Aurora

En edes tiedä, mistä aloittaisin. Niin paljon on tapahtunut ja kun luen edellisen blogini, tuntuu se kaukaiselta jonkun toisen Auroran elämältä. Olisin jo niin monta kertaa aiemmin halunnut kirjoittaa kaikesta kevään aikana tapahtuneesta, mutta se ei vain ole toteutunut. Ehkä vasta nyt on tämän tekstin aika, kun mieleni on loman myötä hieman levännyt ja ajatukset alkavat jäsentyä elämän oravanpyörän jäljiltä. Ei hätää, minulle kuuluu kyllä hyvää ja moni asia on oikein mukavasti. Useasti se menee elämässä niin, että muutosten vyöry tulee kerralla ja sitten saa elellä taas tyyneyden aikaa. 

Joulukuun lopulla olin astumassa uusiin haasteisiin opiskelujen myötä ja haaveissani olin asettanut itseni Helsingin keskustaan asumaan pieneen yksiöön vanhaan kerrostaloon. Olin todellakin ajatellut muuttavani ihan miniasuntoon, mutta taivaalliset suunnitelmat olivatkin toiset. Ihme tapahtui ja löysin läheltä entistä kotiani unelmieni asunnon, vanhan talon tunnelma ja vieläpä enemmän neliöitä ja paljon edullisempi vuokra. Moni asia napsahti kohdilleen ja maaliskuussa olin jo uudessa kodissa. Mikä kiintoisinta, olin aviomiehelleni jo vuosia sitten todennut, että asunto juuri tästä talosta saisi minut muuttamaan rakkaasta Aaltosen kenkätehtaan talosta. Tässä sitä nyt ollaan ja jollain kummallisella tavalla tunnen tulleeni kotiin, olen yhtä tämän asunnon kanssa. Muuttoprojekti oli rankka, se täytyy myöntää ja en olisi siitä selvinnyt ilman rakkaan lapseni apua. En koskaan unohda loputtomia autolastillisia tavaraa, pimeää talviyötä ja uuden kotini pihaan johtavaa jykevää rautaporttia, jonka jättimäinen rautalukko ja rautahaka asettivat omat haasteensa roudausurakkaan. Ja olen ikuisesti kiitollinen supertehokkaalle muuttofirmalle Fiksu Kuljetus sekä miehelleni, jotka urheasti kantoivat yli 100-vuotiaan pianoni neljänteen kerrokseen. Se oli todellinen uroteko ja jos muuttofirmaa Tampereen seudulla tarvitsette, niin voin todellakin suositella tätä yritystä! Kuin taikaiskusta huonekalut olivat uudessa kodissani, aivan mahtavaa. Aika monessakin kohtaa muuttourakkaa tuli epätoivo, tavaraa on edelleen ihan liikaa. Nyt ne lojuvat varastossa autuaassa sekasotkussa ja odottelen inspiraatiota käydä ne läpi. Sitä saan varmaan vielä hetken odotella, sillä elämän muut kuviot vievät kaiken aikani ja etenkin energiani. Onneksi kotini on päällisin puolin juuri toiveideni mukainen ja rakastan asua täällä. Joten jos jonain päivänä opiskelupaikka irtoaa, niin minusta tulee ahkera junamatkustaja ja kotini pysyy täällä. Paitsi jos siihen on tuolla Yläkerrassa joku nerokkaampi suunnitelma.

Sitten se yksi tärkeimmistä jutuista tältä keväältä eli opiskelut. Opiskelujen alku meni niinkin kiintoisasti, että olin heti alkuun viikon kuumetaudissa. Hyvin harvinaista minulle. Siinä oli hyvä puoli se, että jouduin pakosta olemaan aloillani ja sain rauhassa perehtyä töihin tehtyjen tuntisuunnitelmien lisäksi opiskeluihin. Tuohon aikaan liittyy myös olennaisesti sellainen ihana muisto, että unelmani Playstation 5-konsolista toteutui ja rakas Merini minua opasti pleikkapelaamisen saloihin. Hän oli enemmän kuin iloinen, että duracelläiti oli kerrankin hetken paikoillaan. Meillä oli hienoja hetkiä tuon viikon aikana, vaikka tauti vähän voimia verottikin. Tuo pelaamisen maailma on minulle muuten aikas uusi juttu. Olen aina ollut hieman pelivastainen, enkä suostunut lapselleni pleikkaa hankkimaan. Nyt tilanne on toinen ja asenteeni pelaamiseen on muuttunut olennaisesti, lapsikin on toki jo aikuinen ja vastuussa omista pelaamisistaan. Viime kesän Spiderman 2-pelimaratonin myötä luonteelleni tyypillisesti heittäydyin uuteen täysillä. Omaa konsolia kun ei ollut, niin tilanne pysyi hallinnassa. Ja on edelleenkin, koska on niin monta muutakin juttua elämässä. Se täytyy kuitenkin todeta, että pelaamisen asettamat mahdollisuudet uusien taitojen oppimiseen ja uuteen maailmaan sukeltamiseen kiehtovat minua. Pelissä täytyy hallita monta asiaa samanaikaisesti ja koordinaatio- sekä reaktiokykyä tarvitaan, ei ole minulle muuten ihan helppoa. Pelaaminen on kivaa, kun sitä tekee sopivasti höysteenä muiden juttujen ohella. Tällä hetkellä seikkailen Immortals Fenyx Rising-pelin parissa. Aidon gamerin tavoin Aurora odotteleekin iltaa, että pääsee testaamaan muutamat bongaamansa pelivinkit kyseiseen peliin...Ensin kuitenkin tärkeämmät jutut - kuten rakkaiden kanssa fiilistely, kissojen silittely ja tietysti treenit. Ladylle tosin on mieleistä, kun pelaan, kuten kuvasta näkyy...tosin taistelukohtauksissa lötköttelyalustansa muuttuu ihan liian liikkuvaiseksi. 

Omistan treenikuvioille ja lukuisille kisakuulumisille ihan oman blogitekstin lähiaikoina. Nyt joku pudistaa epäuskoisena päätään ja miettii, että mahtaako se Aurora taas pitää puolen vuosisadan tauon kirjoittamisessa. Ei, kyllä nyt on tulossa vähän tiheämpään päivityksiä. Tai siis jos Immortals Fenyx minut hyppysistään päästää - en ole kuitenkaan koukuttuvaa tyyppiä. Tässä kohtaa kuulen muutaman minut tuntevan nauravan ääneen, eivät taida tuota lausetta Aurorasta uskoa. Taisipa se kieltämättä mennä opiskelujenkin suhteen niin, että täysillä uppouduin siihenkin. Kevään aikana sain tehtyä 25 opintopistettä, mikä on 40 % teologian perus- ja aineopinnoista. Tekemistä on ollut paljon, mutta on ollut todella kivaa! Syksyllä jatkuu sitten avoimen yliopiston puolella edelleen opiskelut, ellei tapahdu ihmettä ja minulle irtoa tiedekuntapaikka 15. varasijalta todistusvalinnassa. Ei muuten ole ihan helppoa tällaisen ei-ensikertalaisen päästä opiskelemaan, meille ei kovin suuria määriä aloituspaikkoja ole tarjolla. Vaan ei hätää, avoimen yliopiston kautta on loistava väylä tiedekuntaan, kunhan riittävästi ahkeroi ja hyviä arvosanoja saa. Minulla ei ole mikään kiirekään, sillä syksyn myötä saan uuden ihanan valvontaluokan ja saan jatkaa niin monen upean lapsen sekä nuoren kanssa yhteistyötä. Jatkuvuus on arvokasta ja tekee työni hyvin mielekkääksi. 

Muutosten vuoden keskellä on nyt hetki aikaa levätä, ainakin teoriassa. Minun muuttoprojektini ei nimittäin jää tänä vuonna ainoaksi ja työsarkaa riittää enemmän kuin tarpeeksi. Miettikääpä, mitä haluatte teistä jäävän jäljelle jälkipolville? Mikä on oikeasti tärkeää ja tallettaa eletyt hetket? Mistä kannattaa luopua ja mitä säilyttää, se onkin vaikea määrittää. Varmaa on kuitenkin se, että tämä hetki meillä on ja huomisen huolia meidän ei kannattaisi hirveästi kantaa mukanamme. Sinä joka luit tämän tekstin, katso ympärillesi. Mikä tuo sinulle iloa? Mistä pystyisit luopumaan? Tee seuraavaksi jotain, joka antaa sinulle energiaa. Ai että mitäkö minä teen tämän valmistuttua? Rapsutan pörröistä Ladya ja menen valmistamaan herkullisen välipalan. Sitten lueskelen kirjaa samalla kun nautiskelen puurosta ja valkuaisvaahdosta (jep, mutta se on hyvää!). Tänäänkin saan vielä liikuttaa rakasta kroppaani salilla ja sen jälkeen kenties "näppäriä" sormiani pleikan ohjaimilla. Sitten pitkien yöunien kautta kohti aamua ja tämänhetkistä suurta intohimoani. Mikä se on? Aivan kuten legendaarisessa Piilomaan Pikkuaasissa todettiin - siitä kuulette ensi kerralla!

Kesäisin terkuin, Aurora

Lempinojatuolini on upottanut minut syleilyynsä, ruusupeiton lämpö kietoo minut turvallisuuden tunteeseen ja joulukuusen valot hehkuvat kilpaa muiden kauniiden valonlähteiden kera. Sormeni napsuvat joululahjani näppäimistöllä, vaikka ne jo lähes kramppasivat puhelimen selailusta. Ei suinkaan somesivujen, vaan vuokra-asuntoilmoitusten! Edellisessä blogissani mietiskelin elämäni tulevia vuosikymmeniä ja enpä arvannut mihin myllerrykseen pääni vielä ajautuukaan syksyn myötä. Asiat suorastaan vyöryivät eteenpäin ja sen prosessin johdosta tunnen olevani yhtäkkiä aivan oikeilla raiteilla. Olen jo todella pitkään ollut levoton sen suhteen, miten arkipäiväni kulutan. Teen merkityksellistä työtä, mutta olen kokenut olevani jotenkin sivuraiteilla siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Toki olen pystynyt stabiilin arjen myötä toteuttamaan lukuisia urheilu-unelmia, jotka eivät ihan halpoja ole olleet. Se on oikein hyvä niin, mutta nyt olen sillä saralla saanut runsaasti unelmiani todeksi. Vielä on toki kevään fitnesskisaunelma työn alla ja tankotanssinkaan suhteen en ole ajatellut tyytyä tänäkään vuonna vain tunneilla käymiseen. Mutta näiden projektien jälkeen täytyy väistämättä miettiä uusia suuntaviivoja harrastusten suhteen.

Millaisia ratkaisuja sitten olen päätynyt tekemään? Loppuvuodesta sain kokea hyvin vahvaa Jumalan johdatusta ja kuten tiedätte, minun elämässäni on uskon asioilla keskeinen sija. Kuljen Jeesuksen kanssa jokaisen päiväni, Hän on luonnollinen osa minua ja näkyy minussa valona ja lempeytenä, näin ainakin toivoisin olevan. En julista uskoani, jos se luontevasti tulee keskusteluaiheeksi, kerron mielelläni. Mutta jos joudun arkipäivässäni olemaan ympäristössä, jossa ei mitään tunnustuksellista saa missään tilanteellista tulla esiin, edes laulujen sanoissa, niin tunnen oloni ahdistetuksi. Joudun varomaan jotakin, joka on osa minua. Nämä asiat ovat vain yksi pieni osa tätä alkanutta muutosprosessia, mutta saivat minut ajattelemaan omaa kehitystäni ja toiveitani. Mitä haluan olla seuraavat viisikymmentä vuotta? Enkä puhu nyt ammatista, vaan identiteetistä. Arvaatteko jo, minkä alan opinnot aloitan tänä vuonna avoimessa yliopistossa? Jos onnistun aikanaan saamaan tiedekunnasta varsinaisen opiskelupaikan, olen onneni kukkuloilla - ja hyvävarainen. Aikuisten opintoja kun ei tueta valtion toimesta ja koskapa haluan opintojeni etenevän mahdollisimman nopeasti, ei työn ja opiskelun yhdistäminen kovin pitkään ole mahdollista. Yksi pitkäaikainen haaveeni on myös muuttaminen toviksi Helsingin ydinkeskustaan ja sehän vaatiikin jo tuhdimman euromäärän tilille, vaikka pieniin neliöihin ahtautuisinkin. On siis aika monta pikkumutkaa Auroran unelmatiellä. 

Yksi askel säästöprojektissa on muutto nykyisestä paljon pienempään asuntoon, toki siinäkin tietyt kriteerit pitää täyttyä. Sijainti, avarat näkymät ja vaalea yleisilme ovat elinehtoni. Pieniin neliöihin kyllä mahdun, kunhan karsin kamoistani kaiken ylimääräisen. Olen asunut samassa talossa 21 vuotta eli ei ole ihan helppoa lähteä tästä. Olen saanut nauttia vuosikymmeniä todellisesta luksusasumisesta ja yltäkylläisestä elämästä, mutta yllättävää kyllä olen nyt valmis luopumaan siitä kaikesta. Teen pienestä kaunista ja se tuntuu hyvältä. Vastineeksi saan luksusta sielulleni ja ruokin akateemista Auroraa, joka on vuodesta 2000 ollut uinumassa. Saattaa sillä vähän olla herättyään pörröinen olo, kun tenttikirjat lävähtävät näytölle ja deadlinet vilisevät silmissä. Vaan on se niin siistiä! Kovasti toivoisin, että pääsisin niin pitkälle, että saisin taas kirjoittaa graduakin ja uppoutua tutkimustyöhön. Ja arvannette, että opiskelujeni päämääräkin on ihan selvä. Jos Luoja suo, saan vielä olla Hänen palvelijanaan vuosikymmenen ja ehkä toisenkin. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, vaikkakin vielä kaukaiselta unelmalta.

Tätä kirjoittaessani alkaa suloinen joululoma olla lopuillaan. Se on ollut täynnä niin ikimuistoisia ja lämpöisiä hetkiä rakkaitteni kanssa, kaikki on ollut niin täydellistä. Olen tallettanut nämä hetket sydämeeni suurena aarteena, sillä näiden onnen hetkien kainalossa kulkee myös suuri haikeus ja tieto siitä, että ensi jouluna moni asia on toisin. Rakkaan ihmisen sairauden eteneminen on vääjäämätöntä ja suurella todennäköisyydellä tämä idyllinen joulunviettopaikkamme ei enää ole sama. Juuri nyt taustalla soi Frank Sinatran My Way ja se saa minut kyyneliin monine muistoineen. Oman elämäntien katsominen helmineen ja kyyneleineen, tien varrella kohdatut ihmiset ja se tie, minkä näkee edessään. Uskallanko astua sille tielle, vaikka se vaatii monta luopumisen hetkeä? Kyllä minä uskallan, sillä olenhan uskaltanut roikkua tangolla mitä kummallisimmissa asennoissa ja astella kisalavoilla pikkubikineissä lukuisia kertoja. Unohtamatta tietenkään viime syksyn tankokisaohjelmaani, josta olen edelleen erittäin ylpeä. Minun logiikkani on se, että kun elämässä muutenkin muuttuu moni asia, niin laitetaan sitten kunnolla tuulemaan! Nyt siis odottelen Taivaallista ajan hidastumista, että ehdin opiskella. Lisäksi odotan Taivaan lahjana täydellistä asuntoa ja Taivaallista tarmoa tavaramäärästä luopumiseen. Eikä siinä vielä kaikki; toivoisin myös napakasti kiristyvää kisakuntoa ja hyviä yöunia nälästä huolimatta. Olikos vielä muuta? Ai niin, tankotreeneissä haluaisin vihdoin oppia ayshan ja saada kehitettyä kisakoreota uudelle tasolle. Ja salitreenit voisivat edelleen olla nousujohteisia varpusen ruoka-annoksista huolimatta. Ei vaisinkaan, oikeasti rukoilen joka aamu terveyttä ja suurta siunausta meille kaikille, lempeyttä ja suvaitsevaisuutta tässä vaativassa maailmassa. Mihin tieni johtaa, on Jumalan käsissä ja se on kyllä ihan paras ja turvallisin olotila. MInä toimin, Hän ohjaa. Nyt tuntuisi kyllä pakastimen leivät vetävän minua puoleensa...mutta se taitaakin olla vain herkkuseireenien kutsu? Tyydyn siis nakertamaan riisikakkua ja jatkan unelma-asuntojeni selailua. 

Inspiroivaa alkutalvea kaikille toivottelee Aurora

Onpa ollut kovin vaihtelevien tunteiden syksy! Olen käynyt onnistumisen pilvilinnoissa ja alhaisen itsetunnon syövereissä. Olen tehnyt asioita, jotka eivät tuntuneet miellyttäviltä, helpoilta ja joissa en todellakaan tuntenut olevani hyvä. Menin silti määrätietoisesti eteenpäin ja kun pääsin haluamaani maaliin, oli tyytyväisyyden tunne suunnaton. Tästä prosessista on muistona vitriinissäni mitali, johon kiteytyy kovin moni asia kuluneelta syksyltä ja sen katseleminen muistuttaa minua siitä, mihin halutessani pystyn. Tämä minun on hyvä muistaa, kun elämä heittää eteeni haasteita muissakin, kuin fyysisessä muodossa. Tankotanssikisani siis toivat haaveilemani lopputuloksen: sain tehtyä minun mittapuullani onnistuneen kilpailusuorituksen ja rakkaani olivat sen hetken jakamassa kanssani. Sain vielä toisenkin kerran nauttia esiintymisestä Rock the Polen 5-vuotissynttäritapahtumassa. Se oli myös ikimuistoinen ilta! Nyt jatkan tankotanssin tiimoilla perustreeniä Henriikka Roon ja Sini-Susanna Paavilaisen valmennuksessa ja eiköhän sitä vielä kisalavoillekin jossain kohtaa päädy. Sulavuutta liikkeisiini hioo balettitunnilla Saara-Elina Kilpinen ja lihasmassan kasvattamisesta huolehtii Minna Hotti. Supernelikko siis luotsaa minua kohti uusia unelmia.

Kulunut syksy on saanut minut miettimään elämääni myös menneiden vuosien osalta. Jos Luoja suo, saan elää toisen 51 vuotta aktiivista ja mielenkiintoista elämää. Tiedostan kuitenkin niin hyvin elämän haurauden, sillä moni rakas läheiseni tai tuttavani on viime vuosina sairastunut vakavasti tai kokenut todella suuria menetyksiä. Kannan heitä rukouksissani, edes siten voin olla avuksi. Minulle hyvin rakas ihminen, jonka kanssa olen koko ikäni jakanut elämäni ilot ja surut, ei enää pysty kanssani samanlaiseen keskusteluun kuin ennen. Ehkä hän silti ymmärtää kertomani asiat, sitä on vaikea sanoa, sillä kommunikaatio on muuttunut haasteelliseksi. Hiljakseen yhteiset muistomme katoavat ja ihminen kuorensa sisällä häviää ulottumattomiini. En oikein osaa vielä käsittää ja käsitellä sitä. Olen hämmentynyt. Tämän myötä ajaudun itsekin eräänlaiselle rajapyykille ja mietin, mitä minusta jää jäljelle? Mitä olen kokenut ja mitä on kokematta? Minulla on kyllä aina ollut lahja tarttua onnen hetkiin ja unelmiin, mutta aivan liikaa olen tulevia asioita murehtinut. Mitä itse muistan tästä kaikesta aikanaan? Onneksi olen 11 vuotta kirjoittanut päiväkirjaa, ehkäpä ne saavat minut aikanaan muistamaan. Ja jälkipolvet voivat muistella, jos saavat käsialastani selvää...

Tätä kirjoittaessani olen paikassa, joka saa minut aina rauhoittumaan - nimittäin merellä. Olen matkalla Tallink Siljan Baltic Princessillä ja odotan hartaasti huomisaamua, kun saan jälleen nähdä rakkaan Merini. Hän on jälleen ollut yksin reilaamassa ja minähän olen aivan puolikas, kun hän ei ole lähimaastossani. Sen tunteen varmasti jakaa jokainen vanhempi, suurin rakkaus ja suurin pelko ovat vanhemmuudessa aina läsnä. Olimme yhdessä Prahassa muutaman päivän ja sanonpa vaan, että ei ollut mukava tunne jättää Meriä jatkamaan matkaansa kohti Amsterdamia, kun itse suuntasimme kotia kohti. Yritin näyttää reippaalta ja innostuneelta hänen jatkosuunnitelmistaan, mutta oikeasti olisi tehnyt mieli napata hänet kainalooni ja kiikuttaa koti-Suomeen. No tiedänhän minä, että lapsista pitää päästää irti ja blaa blaa - mutta on minulla oikeus tuntea kaipausta ja nauttia hänen läsnäolostaan vierelläni. Meillä on niin hirmuisen mukavaa yhdessä, on aina ollut. Mutta kiinni en saa pitää, sillä hänen siipensä kyllä kantavat, sen olen suurella ylpeydellä hänen elämäänsä seuranneena havainnut. Nyt oli myös kiintoisaa seurata hänen seikkaperäistä raportointia matkastaan somen kautta. Saapa nähdä, mihin unelmat vievät reilaajani seuraavaksi ja löytyykö siihen kenties jo yhteistyökumppaneita. Merihän ei perussairautensa vuoksi voi lentää, joten tällainen ekologisempi tapa matkustaa on hänelle ainoa vaihtoehto. Ihailen hänen rohkeuttaan, sillä itse olen aina matkoillani tuntenut suurta koti-ikävää, se on myönnettävä. 

Nyt kuvittelen elämäni rauhoittuvan ja keskityn urheilun saralla ensi kevään fitnesskisoihin. Yritän jälleen kerran priorisoida levon ja huoltaa rakastaa kroppaani hyvin, vähän se vaan tuntuu olevan haasteellista minulle. Kisadieettiä on mennyt jo useamman viikon, tosin siihen on mahtunut höysteenä vapaa-aterioitakin. On kieltämättä mukava tunne, kun vaatteet eivät enää kiristä ja lihakset piirtyvät hiljakseen esiin. Minua ilahduttaa myös lempivaatteideni sopiminen jälleen ylleni, kuten tämä kuvan kestosuosikkini Better Bodiesin toppi. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta nämä Better Bodiesin vaatteet näyttävät olevan ikuisia ja vielä niin hyvän näköisiä. Kulutusta ja aikaa kestävä vaate on minun arvojeni mukaista! Eniten pidän kisaprepissä kuitenkin selkeydestä, rutiineista ja siitä, että tiedän koko ajan meneväni seuraavaa tavoitettani kohti. Kyllähän suuren suuri haaveeni olisi saada ensi vuonna EM-edustuspaikka Body fitneksen Masters 50-vuotiaiden sarjassa. Tärkeintä on kuitenkin, että nautin siitä mitä teen ja vaikka jonkun mielestä päivittäinen salaattiannokseni puputtaminen näyttää ankealta, niin nautin siitäkin. Sitä paitsi se on oikeasti herkullista, kuten maapähkinävoikin riisikakkujen ja banaanin kera. Nyt jo näenkin sieluni silmin reilaajamuruni irvistämässä ajatukselle maapähkinävoin kuorruttamista riisikakuista hytissäni ja naurahtaa nirsolle äidilleen, joka repii suolakurkutkin hampurilaisten välistä. Ja tomaatit ja kurkut ja...no jätetään nämä Auroran pimeiden puolien paljastukset toiseen blogikertaan!

Ihanaista loppusyksyä toivotellen Aurora 

Miten ihmeellinen ja monimutkainen onkaan ihmismieli! Ensin se tahtoo jotain kovasti ja sitten se ihmettelee, että mitähän sitä on tullut tahdottua. Juurikin näitä ajatuksia on Auroran mielessä vilissyt, kun kerta toisensa jälkeen tuntee itsensä elefantiksi tangolla ja sulavuus liikkeissä on mielikuvituksen tasolla vain. Takana on tällä hetkellä 11 kertaa tankotanssitreeniä kisoja varten ja niistä 3 kertaa on ollut yksityistunti valmentajani Henriikka Roon kanssa. Muuten olen itsekseni sitkeästi yrittänyt saada lukuisia liikkeitä onnistumaan ja jonkinlaista sujuvuutta syntymään koreografiaani. Olen itse tehnyt osan koreografiastani ja Henriikka on pitänyt huolen, että kaikki vaaditut liikkeet toteutuvat ja kokonaisuus toimii. Voi apua minkä haasteen edessä olenkaan! Toki ihan jokaisessa treenissä olen tehnyt jonkin edistysaskeleen ja täytynee luottaa, että niillä sipsutuksilla päästään maaliin. Mutta ihan suoraan sanoen on itseluottamukseni mennyt vahvaa aaltoliikettä ja viime yönä jo uniinikin hiipi painajainen kisatilanteesta ilman kisa-asua ja ohjelmaa. Onneksi tänään treeneissä tuli heti alkuun monta onnistunutta liikettä peräjälkeen, joten ehkä tässä vielä toivon siemen itää! En ole koskaan laittanut itseäni näin tiukkaan paikkaan. Jännitys on ollut jo ennen yksityistuntejakin melkoinen, joten mitä se onkaan kisapäivänä 5.10.2024? En ole koskaan tehnyt kehollani mitään vastaavaa saati opetellut kokonaista koreografiaa. Liikkeissäkin riittää minun mittapuullani haastetta ja laittaapa tuo 3.30 minuuttia tankotanssia "vähän" puuskuttamaankin. Vaan on se niin hienoakin olla ihan uuden kokemuksen edessä. Sitä paitsi olen oppinut aivan valtavasti tämän kisaprepin aikana uusia taitoja ja nyt pitää vielä oppia mielenhallintaa. Miten se tehdään, onkin ihan eri juttu. Sen olen kuitenkin päättänyt, että lavalle menen ja jos suorituksesta jotain jää tekemättä, niin ei muuta kuin hymy korviin ja seuraavaa liikesarjaa kohti. Mutta jännittää.Tosi kovasti. 

Tuo blogini kuva vie teidän lapsuuteni toteutuneen unelman äärelle, sitä piti vain odottaa reilu 40 vuotta. Seurasin lapsena tiiviisti missikisoja ja ihailin kovasti missiglamouria. Niin monesti kuvittelin itseni lavalle iltapuvussa hehkuen ja koko maailman säteilylläni valloittaen. Aikuisiällä missikisojen seuraaminen on ollut vähemmällä, mutta eipä tarvinnut Auroran kahta kertaa miettiä, kun Henriikka minua avecikseen kysyi Miss Suomi 2024-finaaliin. Glamourillan kruunasi rakas Merini, joka karmeaan keliin suostui meille kuskiksi. Olen hänelle siitä kovin kiitollinen! Olihan se ikimuistoinen ilta kaikkine kiinnostavine kohtaamisineen ja todella tarpeellinen irtiotto arjesta. On ihmeellistä seurata, kuinka Taivaan iskä tätä elämääni kuljettaa ja aukaisee aivan yllättäen mahdollisuuksia toteuttaa haaveita vuosien takaa. Se on joskus ihan taianomaista.

Elämäni on tällä hetkellä kieltämättä hyvin treenipainoitteista: 6 tuntia salia, reilu tunti balettia ja 2-4 tuntia tankotanssia. Vähän kävelylenkkejä vielä päälle. Ja tämä kaikki aika minimaalisella energialla, sillä suloinen offkauteni loppui ja dieettiä mennään jo kolmatta viikkoa. Päätimme valmentajani Minna Hotin kanssa aloittaa napakasti, niin saa vähän hengähtää jossain kohtaa. On kyllä ihana tunne, kun tietää aikaa olevan mukavasti. Ja täytyy sanoa, että olen nauttinut suuresti elämän selkeydestä ja kiristyvästä kunnosta. Hyvin kiintoisaa nähdä keväällä, mitä on saatu aikaan. Ainakin selkään näyttäisi vihdoinkin tulleen tavaraa, jee! Kisakuume on kyllä kova ja rakkaus lajiin on ja pysyy. Vaan eipä ole tankotanssikaan mielenkiintoaan menettänyt, haluni kehittyä siinäkin on kova. Pian alkavat taas valmennusryhmän tunnitkin tankotanssin saralla ja saan nauttia Henriikan lisäksi myös toisen valmentajani supertsemppari Sinin opeista. Vielä kun muistaisi levätä riittävästi...siinäpä taitaakin olla se Auroran ikihaaste. Olisikohan se sittenkin paras tavoite minulle?

Tankotanssi- ja fitnessterkuin, Aurora

"What if I fall? - What if you fly?" Tämä viisaus lukee Studio Moven seinällä ja se saa minut joka kerta punnitsemaan omia rajojani ja rohkeuteni astetta. Uskallan ryhtyä uusiin projekteihin innolla ja tarttua elämän tarjoamiin kiinnostaviin syötteihin ja heittäytyä virran vietäväksi. Alussa annan itseni lentää, mutta pian tulee eteen epävarmuuden alho ja pieni nega-Aurora olkapäälläni kuiskii mahdollisista riskeistä ja siitä mahdollisuudesta, että taitoni eivät ehkä riitäkään. Epäonnistumisten haamut nostavat päätään ja vetävät ihan liian helposti alas. Tuttu tunne, eikö? Mutta joskus pienikin positiivinen kommentti saa minut taas jaksamaan eteenpäin ja uskomaan toivottuihin tuloksiin. Onneksi ympärilläni on runsaasti ihmisiä, jotka ymmärtävät kannustamisen merkityksen.

Olen lähiaikoina tehnyt suuria päätöksiä ja tällä hetkellä käy mielessäni aikamoinen kuhina. Kesäni on mennyt salilla ja tankotreeneissä uurastaen, kiireettömyydestä ja hyvistä yöunista nauttien sekä kaiken kruununa tietysti läheisteni seurassa viihtyen. Olen kuunnellut paljon elämäkertoja, erityisesti urheilijoiden, ja ne ovat saaneet pohtimaan myös omaa identiteettiäni urheilijana. Isäni kommentoi taannoin, että eihän tämä minun treenaamiseni enää ole vain harrastus. No niinhän se on. Olen jo vuosia kilpaillut ihan tosissani ja tavoitteellisesti ja itse asiassa viikkojeni rytmiin vaikuttavat olennaisesti treenini ja niiden sijoittelu. Sekä tietenkin myös ravinto ja lepo nousevat tärkeään rooliin. Kun muutin näkökulmaani ja aloin ajatella itseäni tavoitteellisena urheilijana se antoi minulle aivan erilaisen puhdin treeniin. Olen toki aiemminkin tiedostanut elämäntapani kokonaisvaltaisuuden, mutta jokin asenteessani muuttui tänä kesänä. Tämä prosessi sai aikaan päätöksiä erilaisten kisasuunnitelmien suhteen ja antoi ryhtiä alkavaan syksyyn.

Ensimmäinen päätökseni liittyi ensi kevään fitnesskisojen kisapreppiin. Tähtäimessä on Body fitness masters 50-sarjan SM-kisat. Olen nyt viettänyt monta kuukautta suloista offkautta ja ruoka herkkuineen on maittanut. Rakastan ravintoloissa syömistä ja erityisesti buffetteja, myönnän. Nautittu on, kiloja on tullut ja laardikerroksen kuoriminen piti aloittaa vasta syysloman jälkeen. Ehdotin valmentajalleni Minna Hotille, että aloittaisimme rauhallisen kisaprepin jo syyskuun alusta. Tuleehan siinä pitkä dieetti, mutta minulle sopii hyvin selkeys arjessa ja kieltämättä nautin myös kevyemmästä olotilasta. Jos siis joku haluaa minua hemmotella hyvillä ruuilla, niin elokuun aikana herkuttelija-Aurora ottaa ilolla kutsuja vastaan. Kyllähän tuohon dieettiin toki pieniä taukoja tulee syyslomalla ja jouluna, mutta herkut ja buffat saavat muutamaksi kuukaudeksi sitten jäädä. Ja hyvä niin, sillä tämä päätös toi minulle - uskomatonta kyllä - levollisen ja odottavan mielen. Pian saa taas aloittaa valmistautumisen fitnesskisalavoja kohti. Paljon se jälleen vaatii työtä, mutta on se vaan kivaakin! Minnan valmennuksessa on hienoa kulkea jälleen tämäkin kisataival. 

Tähän eivät jääneet kuitenkaan isot päätökset. Kesäkuussa tuli vuosi täyteen tankotanssiharrastustani. Kävin viime lukuvuoden valmennusryhmässä kaksi kertaa viikossa ja kesän aikana olen käynyt satunnaisilla irtotunneilla. Tuntui kuitenkin, että tankotanssitreeneissä oli jotenkin seinä vastassa. Vaikka kuinka yritti, ei yhtäkkiä pystynytkään samoihin temppuihin kuin aiemmin. Tähän oli kaksi syytä; fyysinen väsymys ja lisääntynyt kehonpaino. Jatkoin sitkeästi yrittämistä, välillä turhautuenkin - ja sitten alkoi taas pilkahtaa entistä osaamista tekemisessä. Olimme valmentajieni Sini-Susanna Paavilaisen ja Henriikka Roon kanssa puhuneet kilpailemisesta ja se oli kyllä kaukainen haaveeni. Keväällä sain jo hieman koreografiaakin alulle. Niinpä jokin aika sitten otin asian rohkeasti puheeksi, vaikka kuvittelinkin ihan typeriä unelmoivani. Valmentajillani on kuitenkin usko minuun ja kun Henriikka minulle tarkemmin selvitti, mitä tämä projekti käytännössä vaatisi, lehahtivat perhoset villiin lentoon masussani ja kisakiilto syttyi silmiini. Henriikka tekisi minulle oman alkuideointini pohjalta koreografian ja valmentaisi minut 5.10.2024 Tampereella järjestettäviin harrastajakisoihin. Tässä lajissa fitnekseen verrattuna olennainen ero on se, että kisaan ennen kaikkea itseäni vastaan ja tavoitteeni on saada ehjä ja sulava kilpailusuoritus. Minun 50+ sarjassani ei kovasti taida kilpailijatunkua olla. Tiedostan toki oman taitotasoni ja hurjimmat temput jäävät hamaan tulevaisuuteen, mutta monenlaista haastetta tuo ohjelma silti minulle asettaa. Henriikka antoi minulle taannoin tehtäväksi tehdä pyörivällä tangolla liikkeen nimeltä kaksonen. Se tuntui pelottavalta, koska joudun menemään pyörivällä tangolla pää alaspäin, kädet irti ja pito vain toisella jalalla ja kyljellä. Pääni sanoi, että en ehkä pysty...mutta muutaman yrityksen jälkeen se onnistui! Vaatiihan se vielä treeniä sulavuudessa, mutta se oli minulle iso askel. Törmään tankotanssissa usein siihen, että en uskalla ottaa tarpeeksi vauhtia ja antaa liikkeen kantaa. En vain luota tarpeeksi. Jään monesti jäkittämään siihen kohtaan, missä liike on kaikkein raskain. Valmentajani sitten tsemppaavat minua ja vakuuttavat, että "anna mennä vaan, minä olen kyllä tässä varmistelemassa". Uskaltaisinko? Mitä jos putoan? Kun uskallan, on euforian määrä ihan ääretön ja kantaa taas kohti seuraavia yrityksiä.

Olen kovin innoissani näistä tulevista viikoista, sillä nyt alkaa kova harjoittelu tankokisoja kohti. On todella kiintoisaa lähteä treenaamaan kokonaista 3.30 minuutin kisakoreografiaa. Henriikalla on pitkä ja laaja kokemus tällä saralla, joten olen hyvissä käsissä. Ohjelmassa pitäisi mm. kiivetä yli 2,2 m korkeuteen kummallakin tangolla ja lattialla pitäisi suorittaa akrobaattisia kuvioita. MInulle nämä ovat isoja haasteita ja sanoinkin Henriikalle, että jos ja kun pääsen tavoitteeseeni, olen tehnyt jotain mihin en koskaan uskonut pystyväni. Jälleen olisi yksi unelma toteutunut. Lennänkö vai putoanko - se jää nähtäväksi. Pääasia on, että uskalsin ottaa ensimmäisen askeleen ja nyt olen valmis levittämään siipeni.

Lennokkain terveisin, Aurora 

Kiireettömiä aamuja ilman aikatauluja ja herätyskelloa, kalenterilehdet tyhjinä ja muistion tehtäväsivut niin ikään. Aikaa vihdoin rakkailleni, ystävilleni, harrastuksilleni, itseni huoltamiselle. Näin menisi unelmissani tämä juuri alkanut kesäloma. Monet minulta kysyvät, että ihanko saat vain lomailla. Jos kellokorttityössä olisin, niin olisin kyllä monien lomapäivien verran tehnyt tänä vuonna tunteja sisään. Havahduin jossain kohtaa kevättä, että en ollut viikkokausiin pitänyt täysin vapaapäivää. Joka päivä olin tehnyt jotakin työhön liittyvää juttua ja tahti vain koveni loppua kohden. Vakuutin peilikuvalleni, että vielä vähän ja sitten saat levätä. Kuvittelin pienen epäuskon pilkistäneen katseessaan - tunnenhan itseni. Tämä lukuvuosi kuljetti minua yksityisasioissa Espanjaan ja Italiaan ja töiden myötä Saksaan ja Ruotsiin. Olen siis matkustanut minun mittapuullani todella paljon. Monenlaisia kiintoisia projekteja on liittynyt tähän vuoteen, ikimuistoisia hetkiä oppilaideni kanssa on ollut monia. Kaiken hulinan keskellä kysyin itseltäni miksi ihmeessä teen näin paljon töitä ja sellaisiakin, jotka voisin jättää muiden harteille tai tekemättä, ei maailma siitä kaatuisi. Siispä analysoin hieman opettajuuttani ja ymmärsin, että kaiken ytimessä on toinen ihminen. Haluan tuottaa toisille hyvää mieltä ja jos mahdoliista, myös keventää heidän työtaakkaansa. Haluan antaa oppilaille kokemuksia, jotka kantavat heitä elämässä jatkossakin ja antavat kenties itsevarmuutta luoviessaan elämän vesillä. Ahkeroin, koska teen asioita ihmiselle, en esimerkiksi yrityksen paremman tilinpäätöksen vuoksi. Tosin tärkeäähän myös yrityksen menestys on, koska se parhaimmassa tapauksessa se takaa työpaikkojen säilymisen ja luo kenties uusia. Mutta opettajan työssä ja vapaaehtoistehtävissäni näen tekojeni vaikutuksen hieman nopeammin. Toisaalta ihmisen vuoksi ahertaminen pätee myös itseeni, sillä monet asiat teen ihan itseäni varten. Tykkään asioiden tekemisestä, en sivusta katselemisesta. Katan pöydän kauniiksi tai panostan sisustukseen, koska pidän siitä itse. Sen lisäksi myös ihmiset ympärilläni nauttivat. Kyllä itseäänkin pitää ajatella - ja voimavarojaan. Siksi olenkin nyt hyvin varovainen sen tyhjän kesäkalenterini kanssa ja muistelen sen "ei"-sanan käyttöä. Kuuliainen Aurora minussa ei sitä aina muista.

Olemme 22-vuotiaan lapseni kanssa puhuneet paljon neutraalista asenteesta sukupuoliin ja hän on minua jälleen viisaudellaan herätellyt tähän aikaan. Olenhan kasvanut maailmassa, jossa todettiin monen asian olevan sopimatonta tytöille ja tai vastaavasti joidenkin asioiden pojille. Muistan olleeni hyvin närkästynyt, jos minulle sanottin, että en voi riehua kuin poika tai että nämä ovat niitä naisille kuuluvia töitä. Minut on kasvatettu kohteliaaksi ja kuuliaiseksi, pienellä paikkakunnalla piti esiintyä edustavasti. Niinpä nuoruusiän irtiotot tapahtuivat isommassa naapurikaupungissa pois tuttujen silmien alta. Oikestaan vasta opiskeluvuosina riuhtaisin itseni edes hieman irti kuuliaisuuden kahleista ja vapautta rakastava osa minusta pääsi valloilleen. Joskus kieltämättä vähän liikaakin, mutta kaikesta selvittiin. Sekin kuuluu ihmisenä kasvuun. Nykyään puhutaan paljon moninaisuudesta ja avarakatseisuudesta. Minun nuoruudessani 90-luvun taitteessa sai olla aika vapaasti sen näköinen, kuin oli. Meitä oli moneen lähtöön. Ei ollut somen asettamia paineita ja minäkuva ei määrittynyt tykkäysten lukumäärän kautta. Minä pukeuduin tuohon aikaan hyvin aikuismaisesti jakkupukuihin ja käytin isoja korvakoruja ja hattuja. Hyvä ryhtini loi varmasti minusta lisäksi kopean vaikutelman ja siitä sain toki kuulla. Mutta jatkoin kulkuani, koska viihdyin siinä miltä näytin. Vuosien myötä tyylini vaihtui maihinnousukenkiin ja nahkatakkiin ja ystävien kanssa illat hujahtivat savuisissa kuppiloissa. Jotain rajojen rikkomista sekin oli. Hameet eivät koskaan olleet oikein minun juttuni. Muistan yhdenkin illan, kun jostain syystä olin hankkinut kukkamekon ja hiuksetkin vielä olivat luonnonkiharalla valtoimenaan. Hyvin "tyttömäinen" look. No satuin sitten illan päätteeksi hieman kompastumaan ja sihahdin kiukustuneena, että "kun minulla on tämä mekkokin päällä". No mekonhan syy se varmasti oli... Viihdyin usein erinomaisesti liivissä, suorissa housuissa, paitapuserossa ja hiukset visusti ponnarilla. Kun viime viikolla vietettiin ysiluokkien perinteistä juhlabrunssia, päätin pukeutua mekon sijaan näin:

Oloni tuntui niin kotoisalta ja monet kysyivät, että olenko kenties Meriltäni käynyt lainaamassa vaatteita. Itse asiassa kävin lainaamassa alun perin minulle kuuluneita vaatteita, vain solmuke oli häneltä. Tuli hieno asukokonaisuus ja hämmentävää kyllä, se herätti myös paljon huomiota. Mietin, että taidanpa jatkossakin pukeutua enemmän tähän tyyliin, se tuntui niin omalta mekkojen sijaan.

Palaan vielä tuohon tyttö-poikateemaan ja hurjana vellovaan keskusteluun eri nimityksistä tähän asiaan liittyen. Miksemme voisi olla vain ihmisiä kun joka tapauksessa olemme kaikki ihan erilaisia keskenämme? Mielestäni pitää kunnioittaa sitä, jos joku ei halua itseään kutsuttavan tytöksi tai pojaksi. Olen itsekin tottunut puhumaan tytöistä ja pojista ja sukupuolineutraaleihin nimityksiin on aluksi vaikeaa tottua, mutta mielestäni tässä ollaan tärkeän asian äärellä. On vapauttavaa saada olla sellainen kuin on sekä kasvaa ja kehittyä rauhassa ilman yhteiskunnan tekemää lokerointia. On toki tärkeää asettaa elämässä rajoja, mutta niiden ei tarvitsisi ulottua siihen, mitä saat tehdä vain sen vuoksi että sinut on määritelty pojaksi tai tytöksi. Me sorrumme niin kovin helposti kommentoimaan toisen ulkonäköä tai valintoja. Ohimennen heitetty kommentti saattaa meidän näkökulmastamme olla positiivinen tai ei ainakaan ole ajateltu mitenkään loukkaavana. Tästä esimerkkinä kommentti: "sinähän olet hoikistunut". Se saattaa tarkoittaa toiselle sitä, että aiempi vartalon malli ei ollut positiivinen asia. Eri asia on toki, jos tietää henkilön ihan tarkoituksella laihduttaneen ja hoikistunut ulkomuoto on ollutkin tavoite. Itse olen kuullut monenlaisia kommentteja vartalostani, koska olen ollut elämäni eri vaiheissa hyvin vaihtelevan kokoinen, muun muassa urheilulajini vuoksi. Aina kommentit eivät tunnu positiiviselta, vaikka sellaiseksi olisivatkin tarkoitetut. Onko teidän mielestänne fiksua sanoa, että kisakuntoon prepatut fitnesskilpailijat näyttävät kauheilta? Kokemus siitä, että ei kelpaa sellaisena kuin on, tekee karmeaa jälkeä ihmisen itsetunnolle. Toisaalta pitää kuitenkin muistaa, että kehuilla voi olla myös itsetuntoa vahvistava vaikutus ja positiivinen palaute kantaa pitkälle. 

Kesäkuussa vietetään Pridea ja se herättää monissa vahvoja mielipiteitä ja tuntemuksia. Se muistuttaa meitä myös siitä, että on lukuisia muita vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen törmäävät ennakkoluuloihin ja syrjintään. Sen tosiasian muuttamiseksi meidän pitäisi jokaisen tehdä töitä avartamalla katsettamme ja nähdä moninaisuudessa mahdollisuus. Mitä sitten, jos toinen pukeutuu, käyttäytyy ja elää eri tavalla kuin minä? Moninaisuus kuuluu tähän maailmaan. Katsokaapa vaikka luontoa ympärillämme kaikkine ihmeineen!

Mikä minä sitten olen ja mihin kuulun? Teen asioita, jotka herättävät toisissa hämmennystä tai ehkä jopa halveksuntaa - ja myös ihailua. Olen Aurora - uskovainen, ruotsin opettaja, fitnessurheilija, tankotanssija, olin kouluni ainoa kuuden laudaturin ylioppilas vuonna 1992, yksinhuoltajaäiti, viisikymppinen...kaikki nämä herättävät mielikuvia ja mielipiteitä. Vai kuinka? Kun katson peiliin, toivon näkeväni ihmisen, joka elää itsensä näköistä elämää ja antaa sitä kautta muillekin iloa ja toivoa.

Aurinkoisia kesän päiviä toivottaen Aurora

Täytän ensi viikolla 51 vuotta ja takanani on yksi elämäni hienoimmista vuosista. Alkuvuoden kruunasivat Supersankariteemaiset 50v-syntymäpäiväni ja tammikuussa ilmestynyt Askel-lehden monisivuinen artikkeli minusta, jossa hienosti tuotiin esille elämäni tärkeitä arvoja ja kirjoitettiin artikkelissa myös fitnessurheilusta ja liikunnan merkityksestä elämässä. Vuosi jatkui fitnesskisoilla keväällä sekä syksyllä ja aikamoisen kisaputken kruunasivat marraskuiset MM-kisat Espanjassa Santa Susannassa. Kisa oli minulle kahdestoista ja pitkälle on tosiaan tultu kevään 2017 ensimmäisistä fitnesskilpailuista. Matka oli kaikin puolin niin täydellinen, että saan siitä voimia vielä pitkään. Aloitin jokaisen aamuni kävelyllä meren rannalla ja joka aamu meri näytti minulle erilaiset kasvonsa. Se oli niin kiehtovaa ja mieltä rauhoittavaa, minun sieluni rauhan maisema todellakin. Huonetoverinikin oli mitä parhain; Elin Liewendahl Ahvenanmaalta ja meillä oli ratkiriemukkaita hetkiä runsaasti tuon viikon aikana. Kaikki oli niin leppoisaa ja sujuvaa yhteiselossamme ja se ei ole itsestäänselvyys viimeisinä kisadieetin päivinä, kun kisajännitys kasvaa ja pitkä dieetti alkaa tuntua. Ja hotellimme oli aivan huikea sekä koko Suomen maajoukkue huoltajineen superkivaa porukkaa. Kaikki järjestelyt toimivat hienosti ja voin todellakin todeta matkani olleen täysi 10. Myös sijoitus (jaettu 11.sija) oli todella hyvä, sen verran kovakuntoisia olivat kisakumppanit sarjassani. Espanjan matkan kruunasi parin päivän visiitti Barcelonaan. Lumoava kaupunki, hieno tunnelma ja mukavat espanjalaiset. Matkalla sain myös useaan otteeseen vain ottaa rennosti, se on harvinaista herkkua muuten niin kiireisen arkeni keskellä. Akut ladattuina selvisinkin sitten hyvin loppuvuoden työurakoista ja vapaa-ajan vastuista Tampereen Tuomasmessussa. Treenienkin suhteen riitti energiaa ja intoa niin, että pidin kisojen jälkeisen treenitauon vasta joulun jälkeen. Siihen asti sali ja tankoilu täyttivät viikkoni. Olen tästä kaikesta suuresti kiitollinen Taivaan Iskälle.

Tärkeitä asioita on myös tapahtunut rakkaimpieni elämässä ja olen ylpeydellä seurannut lapseni kasvua aikuiseksi. Hänen viisautensa vetää minut usein sanattomaksi ja on saanut minut miettimään monia asioita aivan uudesta näkökulmasta. Lapsi opettaa vanhempiaan, niin se on. Aarteeni on valmistunut jo ammattiinkin, perustanut yrityksen (meripapunen.com) ja on nykyään myös Vihreissä todella aktiivinen. Olen hänen myötään päässyt mukaan Pekka Haaviston kampanjatunnelmiin ja sitä on ollut kiintoisa seurata. Olin itse 1990-luvulla mukana Liberaalisessa Kansanpuolueessa erilaisissa tehtävissä ja Eurovaaleissa ja kunnallisvaaleissakin olin ehdokkaana. Siihen vuosikymmeneen liittyi monta kiintoisaa kokemusta, mutta politiikkaa en niiden vuosien jälkeen ole enää akiivisesti seurannut. Tästä taustastani ei perheeni nuorella poliitikon alulla juuri ollut  tietoa, kun hän itse aktivoitui politiikkaan. On siis todella hienoa, että nyt on yllättäen uuden sukupolven vuoro! Jännittäviä hetkiä on tiedossa monella saralla lapseni elämässä ja onhan tämä presidenttikisakin jännittävä. Minusta on tärkeää, että Suomen presidentti ymmärtää aidosti ja arvostaa Suomen kansan monimuotoisuutta ja tekee työtä yhdenvertaisemman maamme rakentamiseksi. Me tarvitsemme meitä yhdistävän keulakuvan, joka luo ympärilleen lämpöä ja inhimillisyyttä. Itse yritän työssäni kohdella oppilaita tasapuolisesti ja muistaa ennemminkin kehua kuin moittia. Niin helposti huomio kiinnittyy kovaa ääntä pitäviin tai aktiivisesti osallistuviin, hiljaiset puurtajat jäävät aivan liian vähälle huomiolle. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi taustastaan ja teoistaan huolimatta. Tämä on helppo todeta, mutta kaikkihan me olemme jossain määrin ennakkoluulojemme vankeja. Tärkeää on kuitenkin sydämen halu katsoa asioita eri näkökulmasta. Olen kasvanut hyvin erilaisessa maailmassa, kuin lapseni ja hän kyllä usein hämmästelee hieman pölyttyneitä ajatuksiani. Minä taasen saatan ihmetellä nuoren idealismia ja siitäpä kehkeytyykin hyvä keskustelu, jossa syntyy parhaimmillaan jotain uutta ja tuoretta. Ja näin me pienin askelin muutamme maailmaa.

Mitä tulee minun kisasuunnitelmiini, niin pitkän pohdinnan jälkeen olen päättänyt viettää kisataukoa tämän vuoden ja palaan kisalavoille keväällä 2025. Nyt on aika hyvin palvelleen kroppani levätä ja palautua kunnolla pitkän kisaputken jälkeen. En toki lepää laakereillani, vaan treenaan entistä kovemmin neljä kertaa viikossa salilla. Nyt on se aika, kun tehdään lihasta ja saa latoa kunnolla rautaa kehiin. Salin lisäksi jatkan kerran viikossa baletissa ja sokerina pohjalla olen kaksi kertaa viikossa tankotanssin valmennusryhmässä Studio Movella. Tankotanssia olen harrastanut viime kesästä lähtien ja se on kyllä vienyt minut kiehtovassa haastavuudessa mukanaan. Täytyy myöntää, että hieman on ajatuksissani - ja valmentajieni Sini-Susannan ja Henriikan kanssa puheidenkin tasolla - kilpaileminen myös tässä lajissa. Saapa nähdä mihin tämä rakas kehoni taipuu. Uskallusta uuteen tankotanssi minulta vaatii ja siitähän minä pidän - ja tavoitteellisesta treenaamisesta. Ja elämästä. Juuri näin kun se nyt on.

Tsemppiterkkuja talveen toivottaen Aurora

Kello pirahtaa puoli kuudelta aamulla ja vartin päästä olen jo kipittämässä aamuisella kävelylenkilläni uuteen päivään heräävässä kotikaupungissani. Syksy on jo asettunut tukevalla otteella aamun varhaisiin hetkiin, vaikka kesäisistä tunnelmista on vielä päivisin saanutkin nauttia. Minä tosin saan syksyn viileän kirpakoista päivistä voimaa ja oloni on paljon energisempi kuin kesällä. Tosin nyt dieetin ollessa pitkällä joudun latomaan päälleni aikamoisen määrän vaatetta. Ympärilläni kesäpaidoissaan kulkevat ihmiset tuntuvat elävän jossain toisessa aikaportaalissa - tai sitten minä elän. Kisapreppi on siis selvästikin loppusuoralla. Reilun kolmen viikon päästä on Nordic Fitness Expo Lahdessa ja marraskuun alussa olisi MM-kisat Espanjassa legendaarisessa Santa Susannassa. Näiden kisojen jälkeen minulla olisi 12 kilpailua kisattuna ja onpahan siinä vierähtänyt kisatessa viimeiset kaksi vuotta ihan putkeen. Ensimmäiset kilpailuni olivat keväällä 2017, sitten 2018, 2019, 2020 syksy ja 2021 kevät ja syksy. Tänä vuonna tulisi myös kevät ja syksy, joten onhan siinä lihasta kasvatettu, poseerauksia harjoiteltu ja kaloreita laskettu kiitettävä määrä. On ollut kyllä upea taival ja kunhan annan rakkaan kroppani vähän lepäillä tämän rutistuksen jälkeen, niin kyllä ne kisalavat ensi vuoden jälkeen taas kutsuvat. Elämästähän ei koskaan tiedä, mitä se eteen heittää, mutta minulle on paljon luontevampaa treenata, kun on selkeä tavoite. Tämän olen huomannut tankotanssinkin suhteen, siinäkin halusin säännölliset harjoitusajat ja selkeän päämäärän. Niin, siinäkin voi tosiaan kisata ja sain juuri eilen valmentajaltani lainaksi kirjan tankotanssikisojen säännöistä ja pakollisista liikesarjoista. Siis ihan vain muuten tutustun... Rivien välistä lienee luettavissa, että olen uppoutumassa koko ajan syvemmälle tankotanssin maailmaan. Löydän siellä itsestäni ihan uusia puolia ja vahvuuksia ja joudun myös kohtaamaan pelkojani. Koulun liikuntatunneilla voimistelu oli minulle kauhistus ja parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen en ole käsilläseisontaa yrittänyt. Viime torstaina uskaltauduin valmentajan taustatuella sitä treenaamaan ja maanantaina vähän lisää - ja ymmärsin, että kenties vielä jonain päivänä pystyn siihenkin. Se olisi jotain aivan uskomatonta minun mielestäni! Nyt täytyy tosin ottaa riittävän rauhallisesti ja antaa minikaloreilla elävälle keholleni armoa. Annan sille tällä hetkellä myös paljon lepoa kaiken raskaan treenin vastapainoksi. Huomaattekos, että olen oppinut jotakin tässä vuosien varrella?

Syksy on alkanut työrintamalla aikas mukavasti ja vaikka opetustunteja ja oppilaita on paljon, niin saan heistä myös paljon energiaa tällä hetkellä. Minulla on tänä syksynä ollut monta työpäivää niin, että kaikki on ollut ihan täydellistä. Toisenlaisiakin aikoja olen kokenut ja joskus on tehnyt mieli purskahtaa itkuun työstä johtuvat voimattomuuden ja riittämättömyyden edessä. Mutta tänä syksynä oppilaani ovat olleet erityisen reippaita, aktiivisia, taitavia ja luokassa on ollut monesti aivan täydellinen työrauha. Saan viikon aikana monta halausta pienemmiltä oppilailtani ja isommilta ystävällisen hymyn ja ihanaa on, kun saan jakaa heidän kanssaan kuulumisia. Niin tärkeitä kohtaamisen hetkiä. Nyt huomaan myös, kuinka äärettömän kuluttavaa on opettaa ryhmiä, joissa on paljon rauhattomuutta ja kaikki energia menee kurinpitoon. Vaikka haasteita on, olen kuitenkin ollut hieman hämilläni tiedotusvälineiden mustamaalauksesta koulujen suhteen. Meillä on suurin osa oppilaista aivan huikeita ja koulun henkilökunta kokonaisuudessaan tekee paljon töitä yhteisten pelisääntöjen ja työrauhan eteen. Tämä tosiasia tuntuu unohtuneen, kun otsikoihin nostetaan kouluissa tapahtuvat välikohtaukset. Toisaalta haluan myös todeta, että tällä hetkellä on kyllä havaittavissa myös uudenlaista rauhattomuutta ja siihen ei löydy vain yhtä syypäätä. Ajatelkaapa kuinka vaativassa maailmassa lapsemme ja nuoremme elävät! Lehtien otsikot huutavat sotaa, luonnonmullistuksia ja uutta pandemia-aaltoa tai hallituksen kaavailemia tiukennuksia heikompien toimeentuloon. Negatiivisilta uutisilta ei voi välttyä. Ympäröivä maailma on täynnä vertailua ja mikään ei tunnu olevan riittävästi. Pelko elämän romahtamisesta itsestä riippumattomista syistä voi olla konkreettisesti läsnä vaikkapa läheisten työttömyyden tai sairauden kautta. Tämän kaiken keskellä pitäisi kasvaa ja kasvattaa tasapainoiseksi elämään luottavaksi aikuiseksi. Aikamoinen haastehan se on, meidän kaikkien yhteinen haaste. Me aikuiset voisimme miettiä sitä, mitä ja miten lapsillemme ja nuorillemme kommentoimme. Voisimme nostaa esiin positiivisia asioita negatiivisten sijaan. Jospa olisimme päivittelemättä maailman kauhuskenaarioita ja sen sijaan miettisimme, mitä mukavaa maailma tänään meille tarjoaa. Pelaisimmeko vaikka yhden erän Kimbleä  lapsemme kanssa tai lähdettäisiinkö yhdessä kävelylle? Tai katsotaan vaikka yhdessä leffa ja valmistetaan sen kylkeen hyvää syötävää. Voi olla, että aina tämä positiivisuus ei saa vastakaikua mutta sehän ei ole meiltä pois? Olemme kylväneet hyvän mielen siemenen ja se kantaa kyllä aikanaan hedelmää.

Kuten olen kirjoittanut aiemmin, aamuuni kuuluu aina pieni Raamatun lukuhetki. Minua on tänä syksynä erityisesti puhutellut kehotus lempeyteen. Eräs oppilaani kirjoitti viime keväänä ihanasti, että minusta on jäänyt mieleen erityisesti lempeyteni. Se ajatus lämmitti sydäntäni ja sellainen haluaisin muille ollakin. Asiat kun voi ilmaista myös ystävällisesti ja rauhallisesti, mutta kuitenkin lempeän lujasti. Rajathan pitää olla, ne luovat meille turvaa. Opettelin kesällä hidasta elämää ja sillä periaatteella olen jatkanut myös tähän syksyyn. Saisinpa jatkaakin samaan mallin, rauha mielessäni ja teoissani. Voi olla, että seuraavan blogitekstin sävy on rauhallisuudesta kaukana, on tässä Aurorassa tarvittaessa aikamoisen pippurinenkin puoli. Ja olen välillä oikea vastarannan kiiski, sen tietää pitkämielinen valmentajani Minna Hotti. Onneksi Minnakin on sitkeä ja onnistuu minut aina taitavasti vakuuttamaan, että hänen ehdotuksessaan on ideaa. Pian nähdään, mihin tuloksiin yhteistyömme tänä syksynä kisalavoilla kantaa.

Rakas maailmanmatkaajani Meri on korvaamaton tsemppari kisamatkallani niin monin tavoin ja en voi kylliksi kiittää häntä siitä kaikesta, mitä hän on minulle antanut ja siitä perspektiivistä, mitä hän maailmaani antaa. Myös rakas aviomieheni ja äitini ovat korvaamaton tukiverkkoni, he ovat jaksaneet vuodesta toiseen tukea unelmiani ja kannustaa taipaleellani. Kuten myös muu perheeni ja ystäväni. Niin tärkeitä olette te kaikki lukuisat tsemppaajani eri elämäni yhteyksissä! Toivon tuovani myös teidän elämäänne inspiraatiota ja voivani rohkaista teitä toteuttamaan omia unelmianne.

Valon ja ilon säteitä syksyyn toivottaen 

Aurora